Itseasiassa en ole ikinä oikeastaan pitänyt 1920-luvun muodista. Edes Downton Abbey ei saanut minua innostumaan siitä merkittävästi, tosin kieltämättä lämpenin hieman säihkyville ja harsonohuille iltapuvuille. Sen piti siis olla lähes viimeinen muotikausi jota lähtisin ikinä ompelemaan, mutta sitten jouduin mainostuksen uhriksi Party Like Gatsby-kiertueen pommittaessa somefeediäni. Kavereitakin oli lähdössä, joten sain äkkiä villin idean ottaa 20-luvun bilemekon tekeminen haasteena - oli muka jotenkin hieno idea ostaa liput ja katsoa onnistuisinko luomaan mekon jota en inhoaisi ja jossa kokisin oloni luontevaksi.





Asetin itselleni tiukan rajan: Mahdollisimman paljon asuun kuuluvaa olisi löydyttävä kaapista valmiina, etenkin pukukangas. Minulla oli kellarin perukoilla enemmänkin polyesterisatiineja ja sifonkeja ajalta jolloin ompelin enemmän nykyvaatteita, joten arvelin että sieltä varmasti löytyisi jotain.




 Olin tietysti ensin ajatellut dramaattista mustaa, mutta valitettavasti jouduin toteamaan että mustat vaihtoehdot olivat kaikki liian jäykkiä laskeutuakseen kauniisti edes vinoon leikattuina. Sen sijaan löysin läpikuultavan, liukkaan sifonkimaisen kankaan jossa oli kiinnostavan hienovarainen kalpeasta liilasta pronssinväriseen taittuva sävy ja hyvin himmeä kiilto. Se olisi todennäköisesti painajaismainen ommella, mutta toisaalta juuri siksi että olen todella huono ohuiden ja liukkaiden materiaalien käsittelyssä tässä olisi loistava tilaisuus treenata sitä. (Mahdollisesti olen myös hieman masokisti.)





Monimutkaisilla paljettikuvioilla koristellut couture-luomukset olivat luonnollisesti poissa laskuista - jos olisin halunnut klassisen paljettimekon olisi ollut järkevämpää ostaa pseudo-flappermekko valmiina tai etsiä kirpparilta jotain muokkauskelpoista. Koska olin jo joutunut luopumaan dramaattisesta mustasta asusta päätin sen sijaan etsiä jonkun melko yksinkertaisen mallin johon voisi lisätä särmää asusteilla.




Projektin yksi haaste oli myös löytää malli joka onnistuisi toivottavasti naamioimaan vartalotyyppini enemmän kauden ihanteiden mukaiseksi. Tietysti on rajoittavaa kiinnittyä liikaa siihen mikä sopii itselle parhaiten, mutta kuten sanottu, sen voi ottaa myös suunnitteluhaasteena.




Olen suhteellisen hoikka pituuteeni nähden, ja yläkroppani on melko siro. Kuppikokoni on juuri sopiva siinä mielessä että poven saa toppauksilla ja korsetilla muokattua viktoriaaniseen malliin ja toisaalta taas latistettua varsin vaatimattomaksi. Ongelma on yläkroppaani suhteessa leveä lantion alue, joka vain kertakaikkiaan ei sovi 20-luvun poikamaiseen ideaaliin. Niinpä päätin karttaa kaudelle tyypillisen matalan vyötärölinjan korostamista vyöllä tai drapeerauksilla kuin espanjantautia.





Muotipiirroksia ja alkuperäisiä pukuja selaillessani minua alkoivat kiinnostaa  handkerchief-hem mallit joissa on rikottu helmalinja liehukkeineen. Minulla oli paljon kangasta, ja arvelin että sen keveys ja vaihteleva sävy pääsisivät hyvin oikeuksiinsa vinoon leikatuissa liehukkeissa. Joissakin malleissa liehukkeet oli kiinnitetty lantiolle siksak-linjaan, joka voisi häivyttää lantion leveyttä paremmin kuin vaakasuora leikkaus. Runsaampi helma myös ehkä näyttäisi luontevalta väistämättömän a-linjan jatkona.




Minun piti myös päättää, mitä alusvaatteita haluaisin mekon kanssa käyttää. Avoselkäiset puvut ovat kieltämättä upeita, mutta toisaalta eri vaihtoehtoja kokeillessani totesin että tukevat olattomat liivit loivat todella pehmeän poven kaaren joka sopi tavoiteltuun siluettiin. Käytettiinhän tukialusvaatteita myös tuolloinkin. Jätin siis pääntien takaosan maltillisen syvyiseksi. En osannut vielä päättää, haluaisinko myös eteen v-pääntien vai pyöreän, joten hahmottelin kaavaan molemmat jotta voisin tehdä lopullisen päätöksen myöhemmin.





Läpikuultava materiaali vaati jonkinlaisen alushameen, jota ensin yritin löytää valmiina. Sekä alushameet että sopivan malliset yöpaidat olivat kuitenkin lähes poikkeuksetta liian lyhyitä. Lopulta kyllästyin ja päätin ommella mokoman rätin itse.




 Löysin ilmaiseksi polyesteri-viskoosisekoitteen, joka oli vähän turhan jäykkää mutta vinoon leikattuna ehkä menettelisi, ja ainakin naamioisi ohutta silkkiä paremmin rintaliivien reunat ja muutkin ylimääräiset muhkurat. Väri oli huomattavasti mekon sävyä lämpimämpi malva, mutta yllättäen se ei merkittävästi muuttanut päällyskerroksen väriä vaan oikeastaan sulautui hieman lämpimämpään ihon sävyyn.

Alusmekkoa ommellessa en viitsinyt hirveästi välittää period-kaavoista vaan ompelin siihen pienen rintamuotolaskoksen saadakseni siitä hyvin istuvan.





Mekosta ei tullut varsinaisesti kuuluisaa tunnin projektia. Päädyin lopulta uhraamaan sille huomattavasti enemmän aikaa kuin olin alunperin kuvitellut, jopa liikaa siinä mielessä että tämä hairahdus tietenkin siirsi kaikkia muita ompeluaikatauluja eteenpäin. Kangas osoittautui todella haasteelliseksi.




Aloitin piirtämällä suurpiirteisen kaavan mittoihini perustuen. Käänsin rintamuotolaskoksen enimmäkseen olalle muutamaksi laskokseksi, jotka ajattelin muotoilla tarkemmin sovituksessa. Piirsin kaavaan myös linjan erillisten neliönmallisten liehukkeiden kiinnitykselle.




Pelkäsin aiheellisesti liukkaan materiaalin kanssa työskentelyä, joten harsin heti alkuun enemmän kuin olen todennäköisesti koulun ensimmäisen vuoden jälkeen koskaan harsinut. Asettelin kankaan kaavan päälle lankasuoraan ja harsin merkkilangat keskietuun ja -takaan, rinnanympäryslinjaan ja lantiolinjaan, liehukkeiden kiinnityslinjaan ja vielä pystylinjat niiden kulmien kohtaan sekä sivusaumat, kädentien ja pääntien linjat.




Tämän jälkeen harsin sivusaumat kiinni ja sovitin mekonaihiota varovasti nuken päälle. Tarkistin että vaakalinjat menivät suunnilleen suoraan ja muotoilin olan laskokset.




Ompelin sivuihin kapeat pussisaumat. Sitten leikkasin kädentielle reilun saumanvaran sovitusta varten, ja harsin ja ompelin olkasaumat. Viimeistelin ne vinonauhalla.




Seuraavaksi viimeistelin kädentiet ja pääntien äärimmäisen työläästi ja huolellisesti harsimalla ensin vinokaitaleet reunojen kohtaan ennen niiden ompelemista koneella kiinni. Sitten tasasin saumanvarat, silitin vinonauhat kääntymään nurjalle ja kiinnitin ne käsin.




Minua kokeneemmat ompelijat olisivat varmasti selvinneet reunojen viimeistelystä huomattavasti vähemmällä vaivalla, mutta halusin pelata varman päälle. Lopputulokseen olen kuitenkin oikein tyytyväinen, pääntie eivätkä kädentiet eivät juurikaan vedä eivätkä kiristä mistään. Lopuksi ompelin olkasaumoihin vielä pienet nappareilla kiinnitettävät lenkit joiden alle alusmekon olkaimet voi kiinnittää.




Neliönmallisten liehukekappaleiden päärmääminen käsin olisi ollut jo aivan liikaa, joten päätin että siksakilla kiinnitetty rullapäärme saisi kelvata. Ikävä kyllä ompelukone vieroksui hentoista ja liukasta materiaalia ja lopputulos onkin melko epätasainen, siitäkin huolimatta että purin ja tein uudestaan monta kohtaa. Käytännössä kaikki kulmat piti myös viimeistellä käsin. Paikoin kiristävät ompeleet eivät asettuneet edes silitysraudalla, koska epäilen kankaan olevan jokseenkin täyttä polyesteria. Hyvä puoli tässä on tietysti se, että mekko ei myöskään juuri rypisty käytössä.




Kun liehukepalat olivat viimein siedettävän näköiset valitsin jokaisesta siisteimmän ja suorimman kulman ja aloin kiinnittää niitä helmaan aiemmin harsitun linjan mukaan. Se oli melko turhauttavaa hommaa, koska täysvinoon pohjaan ommellut päärmätyt kappaleet tuntuivat aina joko kiristävän tai vetävän kangasta heti kun sen nosti pöydältä henkariin tai nuken päälle.




En lopultakaan saanut liitoskohtaa niin siistiksi kuin olisin halunnut, mutta toisaalta se oli opettavainen kokemus. Jatkuvasti samantyyppisiä asioita tehdessään alkaa helposti pitämään itseään pätevämpänä kuin oikeastaan on, mutta totuus usein selviää oman tiukan laatikon ulkopuolelle astuessa.




Viimeistelyn virheistä huolimatta helman malli sinänsä on kaunis, ja materiaali pääsee siinä hyvin oikeuksiinsa.




Viimeiseksi päärmäsin vielä pitkulaisen, kaarevaksi leikatun kangassuikaleen, rypytin sen läheltä toista päätä ja kiinnitin olkapäälle.




Huivin tarkoituksena oli lisätä yksityiskohtia yksinkertaiseen malliin, ja jos mahdollista vielä tuoda hieman volyymia puvun yläosaan raskaamman alaosan vastapainoksi. Takana olalta roikkuva huivi myös katkaisee helmaliehukkeiden kiinnityslinjan lantiolla, mikä toivottavasti luo edes hivenen kaventavan illuusion. Oli miten oli, huivista tuli lopulta eräs lempiyksityiskohdistani.






Halusin tehdä mekon kohtuullisen hyvin kun kerran aloin sitä tekemään, mutta asusteiden suhteen tavoittelin ennemminkin kliseistä bilelookia aloittaen siitä mitä kaapista löytyi valmiina.

Bileitä varten löysin kaapista joskus tuunausmateriaaliksi ostamani kengät, joiden tekomokkapäällinen oli hirveässä kunnossa, mutta malli t-remmeineen kohtuullisen sopiva. Niissä oli jopa vähän blingiä. Kaapista löytyi myös klassiset mustat pitkät satiinihansikkaat sekä vanhahko hopeanvärinen pikku käsilaukku.




Korujen osalta minulla oli valmiina kliseistäkin kliseisempi pitkä helminauha, mutta yksinkertaisen puvun kanssa olisi kiva olla muutakin. Löysin myös alunperin 1700-lukua ajatellen joskus ostamani ison strassikamman, johon virittelin rautalangalla mustia höyheniä. Ilmeisesti valkoiset höyhenet olivat suosittuja, ja olisivat myös erottuneet paremmin tummia hiuksia vasten, mutta minusta tuntui että musta höyhenkoriste sopisi yhteen mustien kenkien ja hansikkaiden kanssa.

En yleensä käytä paljon näyttäviä koruja, mutta toisaalta tilaisuuden karnevalistinen luonne tuntui vaativan vielä enemmän säihkettä. Niinpä jouduin hylkäämään tavoitteeni vain oman kaapin sisällön hyödyntämisestä, ja koska olin myös liian laiska ja kiireinen kiertelemään kirppareita marssin Glitteriin. Sieltä löytyi massiiviset strassikorvakorut sekä kaulakoru josta arvelin saavani isoa otsapantaa hienovaraisemman pääkoristeen.





Ensimmäisten bileiden jälkeen hioin asustevalintoja hieman seuraaviin ja kuvaukseen. Ensinnäkin mustat höyhenet olivat olleet lopulta huono vaihtoehto, ja jotenkin hansikkaatkin alkoivat näyttää liian tummilta. Puvun hailakka sävy tuntui kutsuvan enemmän vaaleasävyistä eleganssia kuin tummaa dramatiikkaa.

Hiuskoristeen höyhenet oli helppo vaihtaa valkoisiin, ja satuin vielä onnekkaasti löytämään käytetyt mutta hyväkuntoiset liilat satiinihansikkaat. Tässä kohtaa oli sitten melkein pakko vaihtaa kengätkin, ja päädyin moderneiksi juhlakengiksi ostamiini valkoisiin kenkiin joissa oli sentään t-remmi vaikka kapea korko onkin aivan liian moderni. Nahkakengät ovat myös vähän arkiset (feikki)-timanttien kanssa, mutta menettelevät.





Valmiista mekosta minulla on hieman ristiriitainen fiilis. Sen tekeminen oli toki ehdottomasti kiinnostavaa, joskin ajoittain turhauttavaa, ja uusiin muotikausiin pinnallisestikin perehtyminen on aina jännittävää.

Mekosta tuli ehkä enemmän hienostuneen yksinkertainen kuin näyttävä, ja värikin on tavallaan aika mitäänsanomaton, tosin oikeassa valossa siitä tulee esiin enemmän sävyjä ja kiiltoa. Täytyy tunnustaa että Party like Gatsby-tapahtumassa tunsin ajoittain itseni hieman harmaavarpuseksi kaikkien sädehtivien paljettejen ja höyhenpuuhkien keskellä. Toisaalta jos joskus päädyn jostain syystä hieman realistisempaan 20-luvun tapahtumaan yksinkertaisempi mekko toimii sinnekin, kenties hieman eri lailla asustettuna, ja nyt sellainenkin on vastaisen varalle kaapissa.