Suunnitellessani  houppelandea totesin tarvitsevani siihen myös rinnan alle asettuvan leveän vyön. Vyö olikin lopulta melkein hankalampi realisoida kuin itse puku.

Heti alkuun tiesin haluavani mahdollisimman leveän vyön joka toisi siroutta muuten väljään pukuun, siitäkin huolimatta että tarkempi kuvalähteiden tutkiminen osoitti että suosikkimallini, varhaisen pystykauluksisen houppelanden kanssa käytettiin usein vielä kapeampaa vyötä, kun taas leveä vyö oli myöhempien variaatioiden asuste. Lopulta perustelin muutaman kymmenen vuoden heiton itselleni sillä, että olisi tyhmää tehdä hieno vyö vain yhtä pukua varten, jos nimittäin joskus toteuttaisin unelmani burgundinpuvusta olisi hirvittävän kätevää käyttää sen kanssa samaa vyötä.

Seuraavaksi huomasin, että leveitä vyönsolkia ei ole ihan helppo löytää. Viimein löysin Tod's Foundrylta upean solki- ja vyön pää -setin 9cm leveälle vyölle. Harkitsin ostopäätöstä kauan, sillä setti ei ollut ihan halvimmasta päästä, mutta lopulta päädyin kuitenkin tilaamaan sen.

Nettikaupan kuvassa solkisetti näytti minun silmääni hopeanhohtoiselta joten oletin sen olevan tinaa. Olin kovin hämmentynyt kun perille saapuneesta paketista kuoriutuikin pronssin sävyinen solki. Olin tietysti suunnitellut vyön metalliosien sopivan hopealla kirjottuun päähineeseeni ja aluskirtlen hihojen tinanappeihin. Hetken harmistuksen jälkeen päätin elää väärän värisen metallin kanssa, keskiajan ihmiselle olennaisinta stailauksessa olisi kuitenkin varmaan se että arvokasta metallia olisi näkyvillä paljon, vaikka sitten eri laatuja sekaisin.

Upea solki vaatisi tietenkin upean vyön, joten ei sopisi huitaista kasaan ihan mitä vaan. Ensimmäiset ideani olivat jotain kirjaillun samettivyön suuntaista. Vyön suunnittelussa ongelmaksi nousi kuitenkin täydellinen tietämättömyyteni siitä millaisia kuvien vyöt oikeasti olivat.

 "The strap could be tablet-woven silk, or embroidered material mounted on a stiff backing, and long enough to reach the ground", kertoo Thursfield. Kuvalähteissä näkyy eniten yksiväristä vöitä, joissa on isoja pyöreitä koristeita, ilmeisesti metallilaattoja. Muutama löytämäni kuva näyttää siltä, että ne voisivat ehkä olla lautanauhaa tai muuten kudottua paksua nauhaa. Toisaalta taas lautanauha kuulostaa vähän myöhäiseltä kauteen. Leikittelin kuitenkin jonkin aikaa ajatuksella brokadilautanauhasta, ja teinpä pienen kokeilupätkänkin, mutta lopulta luovuin ideasta.

Lopulta päädyin takaisin kangaspäällysteiseen vyöhön. Isoja koristelaattoja ei kuitenkaan tuntunut löytyvän yhtään mistään. Lopulta keksin luovan anakronistisen idean jäljitellä metallikoristeiden visuaalista ilmettä metallipunoskirjonnalla, töissä kun sattui olemaan sitä melkoinen varasto. Punos oli vieläpä sävyltään tietyssä valossa kultaan vivahtavaa tummunutta hopeaa, joten se sointuisi kalpean kullan sävyiseen solkeen. Punos oli tosin soutache-tyyppistä, siis keksitty vasta joskus 1800-luvun puolella, mutta se näytti kivasti vanhanaikaiselta.

Seuraavaksi suuntasin kangaskauppaan etsimään jotakin suunnilleen siedettävää materiaalia. Toivoin löytäväni sileän satiinityyppisen silkin, jota joskus näkee Eurokankaassakin edes mustana, ja hätävarana tyytyväni samettiin. Käsittämättömäksi riemukseni löysinkin upean, paksun loistavan punaisen silkin. Se oli kertakaikkiaan upea. Se oli myös kallein ikinä ostamani kangas. Onneksi vyön päällystys ei vaatinut kovin pitkää pätkää, ja kun kerran solkikin oli ollut arvokas niin sopihan vyöhön panostaa muutenkin.

Koristelun malliksi ideoin myöhäiskeskiajalla ja heraldiikassa paljon käytetyn tyylitellyn ruusun. Se on viisikulmainen, mutta yleisilmeeltään melko pyöreä, joten se loisi saman visuaalisen idean kuin kuvien metallilaatat. Poistin kuviosta usein lisätyt sisemmät terälehdet, koska punoskirjonnalla on tekniikkana mittakaavarajansa. Kokeilin kuviota koetilkulle, ja pienen säätämisen jälkeen se näyttikin oikein hyvältä.

Silkin leveys määritti vyön pituuden, josta tuli solkien kera noin 140cm. Siitä ei siis tullut ihan maahan asti pitkää, mutta sentään edes lantiolle yltävä. Laskin sopivat välit ruusukuvioille ja arvioin sopivan vyönreiän paikan, ja harsin merkkilangat niiden kohdille. Sitten harsin silkin kiinni vyön levyiseen kaistaleeseen puuvillacoutilia (edelleen moderni kangasvalinta, mutta luotan siihen kuin kallioon).

Piirsin pahvisabluunan avulla silkkiin kuvion tukipisteet. Tein puikurin avulla aloituskohtaan reiän silkkiin ja coutiliin jotta sain paksun metallipunoksen päät pujotettua nurjalle puolelle. Kiinnitin punoksen pienillä etupistoilla punoksen keskijuovasta. Käytin paksua epämääräisen vaaleanruskeaa nappilankaa, joka maastoutui punokseen yllättävän hyvin.

Tein ensin kuvion ulkoreunan, joka yksinään näytti epäilyttävästi ysäri-hawaijiprintiltä. Työnsin nyörin pään aloituskolosta takaisin nurjalle puolelle ja pujotin sen takaisin oikealle puolelle viereisen terälehden juuresta. Sitten jatkoin sisäkierroksen, joka luo terälehtien päihin sisäänpäin kaartuvan muodon ja täyttää kuvion massiivisemmaksi. Lopuksi lisäsin vielä pienet punossilmut terälehtien välistä pilkottaviksi lehdiksi.

Yhteensä yhdentoista ruusun näpertäminen oli mukavaa ja yllättävän nopeaa hommaa. Ainoa verenpainetta nostattava tekijä oli se, että punoksen metallilangat siirtyivät paikoiltaan kuvion tiukoissa kurveissa paljastaen vaaleansinisen pohjanyörin jonka ympärille metallilanka oli kieputettu. Yritin jonkin verran paikkailla näitä jälkeenpäin langalla, mutta ihan kaikkia en jaksanut. Metallipunoksen kimallus kuitenkin hämää silmää niin paljon, että yhtään kauempaa halkeamat eivät erotu.

Vaikka coutil tuki silkkiä hyvin, kauneusvirhe jota en ollut osannut ennakoida tuli siitä kuinka paljon punokselle kiilatut reiät kiristivät kangasta. Toisaalta sitä on hankala välttää, vaikka olisinkin voinut ehkä uskaltautua leikkaamaan silkistä pari lankaa enemmän.

Koska vyöstä pitäisi tulla tiukka, se joutuisi käytössä rasitukselle. Erityisesti minua huoletti että leveä vyö alkaisi rypistyä vaakasuunnassa. Painavat soljet vaativat myös vyöltä tukevuutta. Silkkipäällykselle pitäisi siis tehdä tukeva pohja. Paksu nahka olisi saattanut olla hyvä vaihtoehto, mutta päädyin kuitenkin varsin moderniin patenttiin siitä mitä kaapista löytyi.

Vyön pohjassa on kaksi kerrosta todella järeällä liimatukikankaalla vahvistettua coutilia, jonka reunat on silitetty kääntymään ja kohtaamaan keskellä. Näin pohja on käytännössä nelinkertainen, tosin tukikangas on vain uloimmissa kerroksissa. Tikkasin coutilkerrokset yhteen reunoista ja muutamasta kohtaa koko vyön pituudelta. Tikkaukset ankkuroivat kerrokset yhteen ja estävät kangasta rypistymästä taivutellessa. Pohja on siisti ja tukeva, mutta ei liian paksu.

Harsin kirjaillun päällyskerroksen coutilpohjan päälle, jättäen sen aavistuksen väljäksi niin että se kaartuisi sopivasti vyön mukana. Sitten tikkasin sen koneompeleella aivan pohjan reunasta. Neulasin saumanvarat kääntymään pohjan alapuolelle ja ompelin ne käsin kiinni. Sitten purin varovasti koneommelta.

Ompelin vyön reunaan koristeluun käyttämääni metallipunosta kiinnittäen sen punoksen keskeltä kaikkien kerroksen läpi. Vyön reunan koristelua näkee joissakin kauden kuvissa, ja arvelin että punoksen tikkaus fiksaisi silkin kivasti paikoilleen.

Vyön alapuoli on samaa silkkiä. Silitin saumanvarat valmiiksi taittumaan nurjalle ja sitten neulasin sen vyön alapuolelle. Vyön vartalon ympärille tulevassa osassa neulasin sen melko kireälle jotta se asettuisi hyvin sisäkaarteeseen. Sitten kiinnitin sen käsin vyön reunoihin.

Sitten oli jäljellä jännin osuus, metalliosien kiinnitys, joka on tunnetusti kauimpana omasta osaamisalueestani. Aloitin vyönreäistä, koska sen jälkeen solkea olisi helpompi sovittaa oikealle kohdalle. Ostin kullanvärisiä kaksiosaisia sirkkarenkaita. Venytin vyönreiälle puikurilla kolon katkaisten muutamia lankoja koska rengas oli melko iso, vahvistin reunoja vielä parilla pistolla ja tungin sitten renkaan koloon. Ihme kyllä onnistuin lyömään alapuolen kerralla oikein, ja reiästä tuli yllättävänkin siisti.

Totesin muuten ensimmäisen käyttökerran jälkeen vyön jääneen kuitenkin liian löysäksi, joten ei auttanut muu kuin lisätä yksi vyönreikä lisää jälkeenpäin.

Soljen ja pään kiinnittäminen oli sensijaan suorastaan tuskallista. Olin onnistunut kuitenkin saamaan vyöstä kaikkine kerroksineen pari milliä liian leveän, ja se ei tahtonut asettua nätisti soljen sisään sitten millään. Etukäteislaskelmistani huolimatta sovitellessa totesin, että vyö saisi olla myös kireämpi, joten solki täytyi laittaa suunniteltua sisemmäs. Tämä tietysti sotki kuvioiden symmetriaa hieman.

Tein puikurilla vyöhön reiät soljen kiinnitysruuveille, asettelin soljen paikalleen ja vähän äherrettyäni sain kaikki ruuvit paikoilleen. Tätä vaikeutti tietysti se, että liian leveä vyö kupruili. Vaikka Jarno auttoi prikkojen kiinni lyömisessä osa ruuveista meni silti vinoon ja vyö kupruili entistä enemmän. Metalliosien alapuoli jäi suoraan sanottuna törkeän näköiseksi, mikä näkyviin jäävässä päässä oli todella ärsyttävää, eikä ajatus prikkojen ja ruuvien terävien reunojen hinkkaamisesta houppelanden villaa vasten ollut sekään kovin miellyttävä. Kehitin hätäpatentin liimaamalla alapuolien peitoksi palat jämäkkää kiiltäväpintaista nahkaa, jonka reunat sain osittain tungettua vyön ja soljen reunan väliin. Näkyviin jäävässä metallipäässä suihkuttelin nahkaan ensin vuorotellen kullan ja hopean väristä maalia saadakseni siitä suunnilleen messingin väristä. Nahkaverhoilukin kupruilee, mutta näyttää ainakin kauempaa
asteen verran siistimmältä.

Erittäin ärsyttävästi kävi niin, että pukiessani houppelanden kirtlen päälle kuvausta varten onnistuin ilman peiliä laittamaan vyön väärinpäin niin että ruusut ovat ylösalaisin. Huomasin tämän vasta kotona kuvista. Normaalisti pidän sitä tietenkin oikeinpäin (mikäli satun pukeutumaan paikassa jossa on peili).

Kaikenkaikkiaan vyössä on pieniä kauneusvirheitä jotka jäivät vähän harmittamaan, mutta sopivan kaukaa katsottuna se näyttää toki komealta tummaa houppelandea vasten.