Suurin haaste, takki oli näin jäänyt viimeiseksi. Jo edellä mainostamani “Costume Close Up” avasi puvun tekemisen ihan uudella tavalla. Sen mukaan takin etu- ja takakappaleet työstettiin vuoria myöten valmiiksi erikseen ja liitettiin saumoista yhteen vasta loppuvaiheessa. Jarnon ensimmäisen puvun tuskallista helman vuoritusta muistellessani tämä tuntui suorastaan nerokkaalta. Laskokset voisi prässätä nätisti ennenkuin ne ehtisivät venähtää, vuorit asetella paikoilleen ja kiinnittää käsin. Hihan istutusta voisi kuitenkin vielä vähän hienosäätää ja helma pitäisi tietenkin jättää varmuuden vuoksi auki ja tasata vasta valmiina. Jo pelkän takin koon ja painon vuoksi tämä tekniikka kuulosti paremmalta kuin hyvältä.

Olin aloittanut heti liivin taskunläpistä päästyäni takin “irto-osien”, taskunläppien, hihansuukäänteiden ja takahalkiokaitaleiden työstämisen.

Hihansuukäänteissä olin lisännyt juuttiin toisen kerroksen vielä vähän paksumpaa juuttia ja tikannut ne siksakilla parista kohtaa. Yritin myös muotoilla tukikankaan jo valmiiksi hieman kaartuvaksi käden päälle. Käänteen alavaran tuki on yksinkertainen. Harsin kappaleisiin tukikankaat ja jatkoin sitten napinläpien parissa. Taskunläpät myös vuoritin valmiiksi, hihansuukäänteet jäivät vielä odottamaan vuoria.

Takahalkiokaitaleessa olin ensin vain harsinut merkkilangat viskoosiin napinläpien kohdille, mutta tehtyäni muutaman totesin että isoa kappaletta käsitellessä viskoosi liukui huolellisesta harsimisesta huolimatta juutin päällä. Kokeilin tikata koneella napinläven keskikohdan kuten olin ennenkin tehnyt, ja se ratkaisi ongelman. Vähän harmi etten ollut tehnyt samaa jo taskunläpissä, joissa kangas kupruilee paikka paikoin. Kahdeksantoista napinläven ompelu oli joka tapauksessa todella näppärää erillisiin kaitaleisiin ilman koko ison takin pyörimistä rypistymässä.

Olin leikannut alkuperäisen juuttitukeni Waughin kaavion (diagram XXXIV) mukaan päättymään olalla noin 4cm ennen kädentietä, vaikka moderni ompelujärkeni väittikin kovasti vastaan, etenkin kun kädentien kaari asettui olalla melkein täysvinoon. Viimein lipesin ja harsin olalle vielä kappaleen ohutta pellavaa, jonka suora langansuunta ehkä tukisi olkaa vähän mutta ei jäykistäisi 1700-luvulla nykyistä pehmeälinjaisemmaksi jäävää hihan saumaa liikaa. Kiinnitin vielä kainaloon kädentietä kiertämään täysvinon, muotoon prässätyn kaitaleen samaa pellavaa. Helman sivuhalkion reunan tuin n. 4cm leveällä, ylös kapenevalla juuttikaitaleella.

Napinläpien paikat oli harsittu merkkilangoin heti kappaleiden leikkaamisen jälkeen. Minulle oli hieman mysteeri, kuinka monta avattavaa napinläpeä tämän kauden takissa pitäisi olla, mutta lopulta päätin jättää koristenapinläviksi kolme ylintä ja avata seuraavat kuusi. Tikkasin avattavat napinlävet ympäri, tällä kertaa todella kapeasti. Liivissä olin siksakannut napinläpien reunat, mutta koska nyt ei ehtinyt matkaamaan äidin koneen luo enkä jaksanut yrittää leikkiä oman koneeni kanssa, päätin ettei parin napinläven huolittelu pykäpistolla tuntuisi tämän projektin käsinompelumäärässä yhtään missään.

Näpertelin sitten aikani napinläpiä sekä irto-osiin että etureunaan. Siinä sivussa kiinnittelin tukikankaan myös oikeaan etukappaleeseen. Sitten alkoi olla ajankohtaista tehdä päätöksiä lykkäämäni ongelman, helman mahdollisen tukikerroksen suhteen.

Koska olin hataralla tietopohjallani iloisesti hukassa jo siinä, minkä kauden pukua oikeastaan olin lopulta tekemässä, piti metodejakin vähän arpoa. Olivatko 40-luvun massiiviset, jouhikankaalla tuetut kellohelmat jo out? Museopuvun kuvassa ne ainakin näyttävät aika jämäköiltä. Ihan itsekseen, ohuen vuorin kanssa viskoosikankaani todennäköisesti lässähtäisi ja ehkä venähtäisikin toisin kuin kauden tiiviit paksut pukusilkit.

Waughin kirjan havainnollisessa kuvassa etukappaleen helma on tuettu kokonaan mutta takakappaleelta vain laskokset. Waughin mukaan helmat tuettiin 60-luvulle asti, mikä sopisi pukuni aikahaarukkaan. Laskosten tukikangas on kuitenkin kuulemma jonkilaista ohutta villaa tai villavanua. Koska minulla ei ollut aavistustakaan miltä kyseisen materiaalin pitäisi näyttää tai tuntua päätin olla arvailematta ja käyttää jotakin järkeväksi katsomaani. Lopulta päätin Riikkaa konsultoituani ostaa tukevaa pellavaa ja iskeä sen koko helmaan etureunojen juuttituen reunaan asti.

Neulasin tukipellavan paikoilleen, neulasin kevyesti laskosten kohdat ja prässäsin laskokset. Sitten harsin pellavan paremmin kiinni, kiinnitin päällyskankaaseen vyötäröltä, juuttikaitaleeseen etureunoista ja saumanvaroihin sivuista. Toiveissani oli, että tukikangas pitäisi myös laskokset ryhdissään, joten kiinnitin kerrokset käsin yhteen laskosten harjoista ja pohjista. Kuviollisessa kankaassa pohjan värisellä langalla pistojen ei tarvinnut edes olla ihan näkymättömiä hukkuakseen jo vähän matkan päästä katsottuna.

Saatuani takakappaleiden helmatuen kiinni ompelin takahalkiokaitaleen paikoilleen ja kiinnitin saumanvarat käsin tukikankaisiin. Vahvistin myös sauman terävää kulmaa päältä muutamalla pistolla ja kiinnitin vielä nurjalle n. 3cm leveän juuttikaitaleen vyötärölle takasaumasta sivuun. Sauman päälle tein viimeiset koristenapinlävet. Myös pääntie sai juutituen ja sivu- ja keskitakasaumat tuin Jarnon ensimmäisen puvun tapaan harsimalla sauman kohdalle molemmin puolin puuvillakanttinauhan. Se toivon mukaan estäisi vinoa takasaumaa venähtämästä ja muutenkin tukisi saumoja joita helman massiivinen paino kiskoisi.

Sitten vuoria kehiin. Kuten edellä mainittu, olin päättänyt vuorittaa puvun viskoosisatiinilla, paitsi takakappaleen yläosan ja hihat pellavalla, ajan henkeen kun näkymättömissä kohdissa nuukailtiin käyttämällä edullisempaa materiaalia. Ajattelin että pellavalla vuoritettu selkä myös ehkä hengittäisi paremmin.

Aloitin etukappaleista. Ensimmäiseksi askartelin liivin tapaan pikkutilkut avattavien napinläpien väliin. Sitten asettelin vuorin kappaleelle ja neulasin sen kohdalleen. Laskoksissa kiinnitin vuorin tukijuuttiin laskoksen pohjasta ja harjasta löyhillä aitapistoilla. Pääntielle ja etureunaan kiinnitin vuorin käsin, samoin sivuhalkioon, tosin jättäen sen irti pelko pitkältä matkalta yläreunasta sivusauman ompelua varten. Sivusaumassa, olalla ja helmassa harsin vuorin paikoilleen n. 5cm saumasta.

Takakappaleella kiinnitin ensin vuorin takahalkiokappaleisiin. Sitten siirryin isomman lopun helman vuorikappaleen kimppuun. Asettelin sen laskoksiin yksi kerrallaan prässäten taitoksen ja kiinnittämällä sen juuttiin aitapistoin. Viimein pääsin sivuhalkioon, jossa etukappaleen tapaan kiinnitin vuorin reunaan jättäen yläreunassa pätkän irti.

Tämä ompelujärjestys, yksityiskohtien työstäminen ennen perussaumojen yhdistämistä on nykylogiikkaan nurinkurinen, mutta jo kappaleiden koon ja painon vuoksi järkevä. Oli myös kätevää pitää kappaleet mahdollisimman pitkään irrallisina, pöydälle tasoon levitettävinä kokonaisuuksina. Niiden lopullinen yhdistäminen oli kuitenkin kaiken valmistavan työn jälkeen vähän pelottavaa.

Aloitin sivusaumoista. Suljettuani ne asettelin sivuhalkioiden päihin pyöreät tukipalat joihin oli leikattu viilto halkiota varten. Koska arvelin että enemmän tukea tähän kohtaan olisi parempi kuin vähemmän, käytin tueksi coutilia. Kiinnitin ne tukikankaisiin ja vahvistin vielä halkion päässä parilla käsinpistolla kaikkien kerrosten läpi. Sitten tikkasin palat kiinni sauman ommeljuovasta koneella – ehkä vähän moderni niksi, mutta toimiva.

Sitten viimeistelin takakappaleen laskosten (tässä vaiheessa jo vähän rispaantuneet) päät kääntäen päällyskankaan tukipellavan reunan yli ja lopuksi kiinnittäen vuorin. En ollut ihan varma, pitäiskö selän pellavavuori lisätä vasta viimeiseksi, mutta päädyin kuitenkin harsimaan sen paikoilleen takakappaleisiin jo nyt niin että kappaleiden reunoihin jäi runsaasti ompeluvaraa saumoja varten. Vyötärölle vuorin alareunan sai jo kiinnitettyä kunhan jätti vielä varaa keskitakasauman ompelua varten. Sivusaumassa kiinnitin vuorin saumanvaroihin.

Seuraavaksi sama temppu etukappaleelle, laskosten päät pakettiin, vähän ylimääräisten saumanvarojen saksimista ja lopulta etukappaleen vuori kiinni sivusaumaan. Takin sisäpuolelta katsottuna alimmat laskosvarat tikkasin koneella päällyskankaan läpi. Päällyspuolellahan sivuhalkioden päässä on aina nappi, ja epäilen vahvasti että sen merkitys on juuri peittää laskosten päiden kiinnityspistot. Muiden laskosten päät ompelin kerros kerrallaan kiinni alimpiin laskosvaroihin.

Valmis paketti on tukikankaista johtuen melko paksu, mutta tukevan tuntuinen, ja kokonaisuudessaan tämä tapa viimeistellä sivuhalkiot oli huomattavasti kivuttomampi kokemus kuin ensimmäisen puvun kanssa sähläämiseni.

Seuraavaksi ompelin olkasaumat ja keskitakasauman. Koska olin tässä kohtaa varsin toimeliaassa ja optimistisessa vireessä ompelin samantien pääntielle ja olkasaumoihin tukinauhat, saumanvarat tukikankaisiin ja vielä takakappaleen vuorin paikoilleen. Sitten, viimein, sovitin takkia Jarnolle.

Heikko kohta paljastui tässä. Olkasaumassa oli jotain aivan ihmeellistä vetoa, näytti kuin selkäkappaleen puoli saumasta olisi ollut ihan liian pitkä. Olin näköjään sovitusversiota säätäessäni sössinyt jotakin kaavan korjailussa tai sitten vain valmiin helman paino kiskoi kangasta pahemmin kuin sovitusversiossa. Myös keskitakasauma pussitti lapaluiden kohdalta, minkä oikeastaan olisi voinut ennakoida. No, ratkoin vuorin ja tukinauhat irti ja kävin uudelleen saumojen kimppuun.

Siirtykäämme hetkeksi hihoihin.

Kuten jo mainittu, vuoritin ne samalla luonnonvalkoisella pellavalla kuin liivin. Siinäkin kokeilin uutta kreivin aikaan bongaamani jippoa: Isis Wardroben Elisa esittelee blogissaan kuvasarjan kera period-vuoritusniksin, jossa hihan etusaumassa vuori ja päällyskangas ommellaan yhteen. Se on paitsi nopea ja näppärä myös pitää vuorin hyvin paikoillaan kaarevassa hihassa. Koska halusin ommella pyöriöllä kiinni vain hihan päällyskankaan ja kiinnittää vuorin lopuksi piilottamaan saumanvarat jätin etusauman yläreunassa sauman ompeleen päättymään pari senttiä ennen, ja ompelin vuorin ja päällyskankaan saumat loppupätkältä erikseen. Ompelin vielä päällyskankaan pyöriölle syötöslangan hihan istutusta varten.

Käänteiden vuorittaminen oli vähän haasteellisempaa, ja neulailinkin vuoria moneen kertaan saadakseni sen asettumaan siististi kaarevaan kappaleeseen pussittamatta, avoin alareuna kun jättäisi sen näkyviin. Lopulta kuitenkin kerros kerrokselta työstetyt käänteet näyttivät aika lailla siltä kuin pitikin. Jätin alavarassa vuorin vielä irti hihansuuhun kiinnitystä varten.

Ompelin hihansuukäänteiden reunat koneella hihansuihin. Silitin saumanvarat käänteiden puolelle ja kiinnitin ne käsin tukijuuttiin. Lopuksi kiinnitin käänteiden vuorin sauman peitoksi.

Oli siis tullut aika liittää valmiit hihat lähestulkoon valmiiseen takkiin. Hihat yllättävät usein, niin nytkin. Moninkertaisista sovitusversioista huolimatta jokin tuntui yhä mättävän. Neulasin ja harsin hihaa moneen kertaan, mutta se tuntui aina joko vetävän olkaa sivuun tai jäävän liian alas. Myös syötöstä tuntui yhtäkkiä ilmestyneen jostain mystisesti lisää. Tai, no, ei ehkä niinkään mystisesti, kädentie oli taitanut ehkä vähän pienentyä olkasauman kanssa tapellessani. Toisaalta taas hiha tuntui asettuvan kainalossa ylemmäs. Myös takaa sitä sai istuttaa syvemmälle takakappaleen puolelle kuin olin kädentielinjaksi harsinut, edelleen ehkä olkasauman muutoksen myötä.

Murehdin ongelmallista hihaa jonkin aikaa, mutta lopulta päätin ettei se siitä suremalla paranisi ja ompelin hihat kiinni. Kavensin saumanvarat ja ompelin vielä koneella niihin puuvillanauhat estämään venymistä.

Helmassa vuori oli vasta harsittu kiinni n. 5cm reunasta, koska arvelin helman tasapainon saattavan muuttua radikaalistikin valmiissa takissa. Olin ollut ihan oikeassa. Etenkin takaa helma oli yllättävän pitkä. Ikävintä siinä oli se, että takahalkion alimmat napinlävet tulivat melkein reunaan kiinni. Asia suututti minua valtavasti, mutta vähän rauhoituttuani otin ratkojan kauniiseen käteen ja purin ne. Höyryttämällä kangas onneksi palasi lähes entiselleen niiden jäljiltä, vaikka työ menikin hukkaan. Tukikankaiden ompeleitakin sai vähän purkaa alareunasta.

Purkuhommien jälkeen tasasin helman silmämääräisesti ja vähän lattiasta mitatenkin takin ollessa päällä. Harsin ja paikoin merkkasin liidulla reunan kohdan päällyskankaaseen, tasasin tukikankaan reunaan ja silitin päällyskankaan sen yli. Kiinnitin saumanvarat käsin tukikankaaseen ja viimeisenä neulasin vuorin paikoilleen ja kiinnitin sen tikkaamalla reunan käsin. Muutaman kerran jouduin taas purkamaan kun vuori yllättäen kiristikin.

Tein ensin toisen puolen helman valmiiksi ja tasasin sitten toisen sen mukaan, sovittaen laskosten reunat sivuhalkiossa kaikki suunnilleen saman mittaisiksi. Jotenkin laskosten takareunat onnistuivat kuitenkin venähtämään ja huomasin sovittaessa niiden vilkkuvan ikävästi. Purin taas vähän ja saksin laskokset reippaasti lyhemmiksi, kenties jopa liikaakin, mutta ainakin nyt jäävät piiloon. Lopulta sain kuitenkin helman kunnialla kasaan, ja askartelin vielä sivuhalkioon napinlävet halkion puoliväliin ja helmaan. Lopuksi kiinnitin laskokset toisiinsa ja helmaan pykäpistoilla päällystetyillä lankalenkeillä, vaihe jonka edellisessä puvussa olin skipannut. Tämän viimeisen sain potkittua itseni tekemään vasta kun sovittu kuvauspäivä läheni.

Työstin pukua yhteensä yli vuoden, askarrellen toki kaikkea muutakin siinä ohessa. Etenkin loppuvaiheessa takki lojui pitkiä aikoja koskemattomana koska en jaksanut perehtyä ilmenneisiin ongelmiin. Osansa oli kenties silläkin että kyseinen vuosi oli työkuvioiden kannalta stressaava, mutta toisaalta iso omaehtoinen projekti toimi myös terapeuttisena.

Kuten yleensäkin jotakin isompaa kokonaisuutta tehdessä olin lopulta iloinen vain saadessani sen pois käsistäni, mutta kuten yleensä myös käy, katsellessani kuvia valmiista puvusta totesin että se on itseasiassa aika hyvän näköinen. Virheitä toki löytyy, kuten olkasauman ja hihan istutuksen pienet ongelmat sekä etenkin selkeä kämmi, takin etureunojen aaltoilu joka johtuu huonosti valmistelluista tukikankaista: Tukikankaan vinoon reunaan venymistä estämään tarkoitettu suora kaitale on ommeltu liian pitkänä reunaa venyttäen, ja huomasin tämän aivan liian myöhään. Hyvä esimerkki siitä, että kaikki työvaiheet on tehtävä huolellisesti. Pystyn kuitenkin elämään sen kanssa. Myös valintani laittaa liiviin ja takkiin samankokoiset napit syö aavistuksen ajanmukaisuutta. Kankaaseen ja puvun malliin yleensä olen kuitenkin yhä rakastunut.

Rakenteiltaan raskas puku myös tuntuu pitävän muotonsa hyvin ainakin kuljetuksessa, ja kiinnitetyt laskokset pitävät helman siistinä ja viikkaamisen helppona. Aika näyttää, miten takki sitten pitää muotonsa pidemmässä käytössä. Hyvä juttu on myös se, että Jarno vakuutti uuden puvun olevan villapukua huomattavasti vilpoisempi päällä, vaikka kuvauspäivä olikin helteinen, mikä oli yksi tavoitteeni.

Olen iloinen myös siitä, että vaikka nytkin tehdessä nousi esiin ongelmia homma tuntui kuitenkin olevan vähän paremmin hallinnassa kuin ensimmäisellä kerralla, ja minulle jäi paljon selkeämpi näkemys siitä mitä olin tekemässä. Sekä kaavoituksessa että ompelutekniikassa pääsin selvästi eteenpäin edellisestä versiosta, ja lähtökohdat mahdollisen kolmannen puvun tekemiseen ovat taas paljon paremmat. Silkan työmäärän vuoksi en ole lähdössä siihen ihan heti, koska haluan tehdä välillä muuta, mutta todennäköisesti joskus innostun taas uudestaan.

Suuret kiitokset Seurasaaren ulkomuseolle idyllisestä kuvauspaikasta!

<< Takaisin projekteihin