Kaikki tietävät sen Redingote-tyylisen, pirteän punavalkoraidallisen jakun Kyoto Costume Instituten kokoelmista. Kuten monet muutkin, minäkin halusin omani. Siitä ei kuitenkaan tullut punavalkoraitaista (eikä silkkistä), koska löysin Eurokankaan palakorista puuvillaisen paitakankaan jossa oli valkoisella pohjalla roosansävyinen kapea kudottu raita. Siinä oli jotain kivan hempeää ja naisellista, joka toisi kivan kontrastin jakun maskuliiniseen ilmeeseen.




Sain pitkään hautuneen jakun tekemiselle alkusysäyksen miettiessäni mitä laittaisin päälle L’Amusetten tämänvuotisiin kevättanssiaisiin, joissa oli tällä kertaa teemana Ranskan suuri vallankumous. Minulla ei ole juurikaan vuosisadan lopun vaatteita, ja vaikka olisin tietysti ihan hyvin voinut pukeutua Chemise a’la Reineen niin ainahan on kiva saada jotain uutta. Puuvillajakku ja hame eivät tietenkään ole varsinaisesti tanssiaisasu, mutta toisaalta vallankumouksen teemaan sopisi hyvin arkisempi asu, ettei kukaan vaan erehdy luulemaan rojalistiksi ja ilta pääty ikävästi Madame Guillotinen suudelmaan. (Kyllä, meillä oli giljotiini. Tosin pienoiskoossa, mutta toimiva.)





Olin tehnyt hameen jo edellisenä kesänä muun muassa tätä projektia ajatellen, ja muutenkin moneen sopivaksi yleishameeksi sekä mahdollisesti hienommaksi alushameeksi. Se on tiivistä perkaalipuuvillaa, ja oli alunperin tuplaleveä pussilakana, jonka paketista oli kulma revennyt, nurkka vähän tahriintunut ja näinollen sain sen kahdella eurolla. Helmaröyhelö on 30cm leveä ja kaksi kertaa hameen helman mittainen. Päärmäsin sen molemmista reunoista käsin, mikä oli sangen tuskallista ja jopa veristä hommaa kankaan tiiviin luonteen vuoksi.

Tarkoitus oli alunperin myös rypyttää ja kiinnittää se käsin, mutta tapeltuani päärmäyksen kanssa tulin järkiini. Keksin sen sijaan toimivan oikotien: ompelin yhden poimulangan koneella, poimutin ja neulasin taitetun röyhelön paikoilleen ja kiinnitin sen kapealla siksakilla röyhelön alta niin että siksakin toinen reuna osui pohjakankaaseen ja joka toinen röyhelöön. Sitten vedin röyhelön auki ja silitin sitä vielä asettumaan vähän paremmin. Tämä whip-stitch-kiinnitystä jäljittelevä patentti ei tietenkään ole niin siisti kuin oikea, mutta kauempaa katsottuna ajaa asiansa eikä suoraa konetikkiä näy päälle.





Aloitin kaavoittamaan jakkua analysoimalla mallia. En ole löytänyt mistään kuvaa jakusta takaapäin, joten arvelin että siinä olisi kauden miehustojen tyyppisesti nirkkoon kapeneva vyötärö, eikä ilmeisesti lainkaan helmaa koska sitä ei vinosti sivuviistosta otetussa kuvassakaan näy. Lähdin siis tekemään 1780-luvun tyyppistä miehustaa mallinani mm. Janet Arnoldin “Pattern of Fashion 1”-kirjan round gown "Vandyke"-kauluksella (c. 1780-90) sekä kauden museopukujen kuvat. Nysväsin aika kauan selän saumojen muodon kanssa vaikka ne jäävätkin enimmäkseen ison kauluksen alle, koska samaa kaavaa voisi myöhemmin hyödyntää muissa mahdollisissa 1780-luvun projekteissa. Jossain vaiheessa huomasin myös kaavoittavani jakkua mekon miehustan mukaan, ja hoksasin että pääntietä pitäisi nostaa takana korkeammalle ja olkaa leventää ulommas.

Kauden edestä umpinaisissa miehustoissa on tyypillisesti kaareva etusauma, joka antaa miehustalle muotoa, mutta jakun kaksirivinapitus vaatisi suoran keskietulinjan. Mietin kovasti miten tämä toimisi, etenkin kun kuvalähteissä redingoteissa on usein pöyheällä huivilla buustattu uhkea pulunrintasiluetti. Kuvia tarkemmin katsoessani totesin, että redingoten ylänappi oli usein jätetty auki, mikä muuttaa sivuprofiilia huomattavasti.




Kaavoittaessa ja sovitusversiota säätäessä menin vähän ensisijaisen lähteeni ohi mutu-tuntumalla ja oman silmään mukaan, jonka vuoksi mm. etukappaleen alanirkko on sirompi ja napitus näinollen kapeampi. Lopputulos näyttää kuitenkin mielestäni tasapainoiselta. Myös kauluksessa poikkesin KCI:n jakun mallista. Olin jo alunperin todennut, että halusin kulmikkaat eikä pyöristetyt etukulmat (eikä niitä tietysti voisi puuvillassa harkottaakaan), ja tutkiessani mallia hoksasin aika pian että vaakasuora pääntie tulisi minulla aivan liian ylös ja tekisi yhdistettynä ylipitkään selkääni vaatteesta aika tasapainottoman näköisen. Lähdin siis muokkaamaan pääntietä muiden redingote-mallien mukaan jonnekin pyöreän ja v-mallisen välimaastoon.

Iso takakaulus muotoutui Arnoldin round gownin kaavan ja sovitusversioiden avulla, ja etukulmia piirrellessäni konsultoin vanhaa kunnon kouluaikaista monistemappiani taiteviivakauluksen saloista. Tästä johtuen kauluksessa on jopa pikkuinen sentin kohoamisvara, vaikka minulla ei ole aavistustakaan käytettiinkö sellaista 1780-luvun naisten vaatteissa. Niin, ja napitus on muuten, alkuperäistä mallia jäljitellen, uudenaikaisesti nykyisin tunnetulla naisten puolella toisin kuin vanhemmissa napitetuissa jakuissa.

Tiukan kaksiosaisen hihan kaavan pohja löytyi kaavamapista Brunswickin liivistä, tosin hihan pyöriötä sai säätää vielä korkeammaksi. Merimieskalvosimen mallin otin uskollisesti KCI:n jakusta arvioiden mittasuhteet suunnilleen kuvasta ja konsultoiden vielä varmistukseksi Waughin “The cut of Women’s clothes”-kirjan diagrammin XXIV (Pierrot jacket, 1780-luvun loppuoli) kaavaa.




KCI:n jakussa raidat ovat tärkeä elementti, ja vaikka minun valitsemani kankaan raita oli paljon himmeämpi ja vähänkin kaeumpaa katsottuna puuroutuu vaalean lilan väriseksi massaksi halusin silti leikata raidat tarkasti. Jo sovitusversion kankaassa sattui onneksi olemaan harvahko raita, joten pääsin testaamaan raidan suuntaa jo siinä.

Kangasta oli reilu pala, ja alkuun tuntui hieman haaskaukselta tuhota se jakkuun joka veisi vain osan, mutta lopulta jakku nielaisikin lähes koko palan. Normaalin 1700-luvun miehustan kyynärpäämittaisilla hihoilla leikkaa melkein mistä vaan, mutta hankalan malliset pitkät kaarevat hihakappaleet, leveät etualavarat ja iso kaulus kaksinkertaisena rohmusivat yllättävän paljon kangasta.

Vuorin leikkasin myös jostakin jääneestä pellavankappaleesta, joka tukee kivasti ohutta paitakangasta.




Totesin heti alkuun, että tähän jakkuun tulisi paljon käsinompelua. Ensinnäkin napinlävet olisi joka tapauksessa tehtävä käsin, kauluksen ulkoreuna olisi tikattava käsin jotta se pysyisi jämäkkänä pesunkin jälkeen, samoin alareuna… Päätin, että tämä olisi täydellinen projekti kokeilla selkäsaumoihin kaudelle tyypillistä metodia yhdistää valmiiksi vuoritetut kappaleet käsin, kun kangaskin olisi mukava pistellä eivätkä kaikki rypyt hyppäisi silmään.




Aloitin kuitenkin ompelukoneavusteisesti liittämällä leveät etualavarat vuorikappaleiden päälle. Ylimääräinen kangaskerros myös vahvistaisi napistusta, koska en halunnut käyttää erillistä tukikangasta. Sitten silitin reunataitteet päällyskerrokseen  ja vuoriin, asettelin ne päällekkäin, neulasin ja kiinnitin helmasta, etureunoista ja kauluksesta käsin kiinni molempien kerrosten läpi.




Kaulusläpissä neulasin alle jäävän kerroksen lyhemmäksi niin että kaulus kääntyy kauniisti. Terävät kulmat oli helppo saada siistiksi silittämällä ne ensin muotoon, ohentamalla saumanvaroja pois ja ompelemalla samoin valmiiksi muotoillun alapuolen päällyspuolelta kiinni, verrattuna pussiin vuoritukseen ja saumanvarojen sullomiseen ahtaaseen kulmaan.

Jätin auki vielä kädentien, olkasauman ja vähän matkaa helmaa sivusauman lähellä. Tein myös etukappaleen napinlävet jo tässä vaiheessa, koska irtonaisia kappaleita oli kivempi pyöritellä kuin koko jakkua.




Valmistelin selkäkappaleet ja etukappaleen sivusauman silittämällä ensin vuorin saumanvarat taittumaan sauman kohdalta alle. Ompelin koneella yhden kapean ompeleen aivan taitteen viereen, seuraavan luukujan etäisyydelle ja vielä yhden varmistusompeleen luukujan viereen. Sitten silitin päällisen saumanvaran taittumaan 1-2mm sauman yli ja harsin kappaleet yhteen. Kappaleiden alareunoissa vuorin ja päällisen saumanvarat on samoin silitetty kääntymään sisään.




Sitten ompelin kappaleet yhteen lyhyellä edestakaisella pistolla päällyskankaan reunojen läpi napaten neulan mennessä kankaan läpi mukaan pari lankaa vuorin reunasta. Näin vuori kiinnittyy saumaan mutta ei varsinaisesti jää paksuntamaan itse sauman kohtaa. Tämä tekniikka oli ainakin näillä materiaaleilla helppo, ja olin lähes yllättynyt siitä kuinka siisti ja tukevan tuntuinen valmiista saumasta tuli. Tietenkin saumoja ommellessa vierähti tovi aikaa, mutta kuten sanottu, projektissa johon tulisi muutenkin käsinompelua tämä nyt ei lopulta paljon tuntunut. Runsaasti koristellussa puvussa jossa olisi käsin kiinnitettyjä röyhelöitä tai laskostuksia pari lyhyttä selkäsaumaa olisi työmäärästä vain pisara meressä.

Tästä tekniikasta on loistava ohje täällä, josta itsekin oivalsin miten se kirjoissa kuvailtu juttu oikeasti tehdään.




Arnoldin Round Gownin mallin mukaan takakappaleiden saumat on toteutettu kapeina laskoksina päällisen ja vuorin läpi. Ompelin nämä koneella, mutta niistä ei lopulta tullut kovin siistejä, olisi ollut melkein parempi tehdä oikeat saumat kun niistä kerran tuli niin nättejä. Olkakappaleet ompelin myös koneella pussiin miehustan kappaleisiin, eiväthän ne edes näkyisi kauluksen alta.

Hihan saumat ompelin myös koneella läpi kaikkien kerrosten niin, että saumanvarat jäivät kerrosten väliin ja kääntyivät kaikki samalle puolelle. Olen viimein päässyt irti moderneista kuvitelmistani hihan pussiin vuorittamisesta väljyysvaroin, ja tämä tekniikka tuntui suorastaan nerokkaalta ja pitää hyvin kaarevan, tiukan hihan kerrokset paikallaan. Sain jopa raidat kohtaamaan etusaumassa, vaikka takasaumassa vähän heittoa onkin.




Hihansuu on viimeistelty käsin. Leikkasin pystykaitaleen alle jäävän halkion vasta valmiiseen hihaan, käänsin saumanvarat sisäpuolelle ja ompelin reunat käsin. Hihansuuhalkion rakenne on tulkintani KCI-jakun kuvista ja muista lähteistä. Olin jo aiemmin askarrellut hihansuun pysty- ja vaakakaitaleet ja tikannut ne käsin - tuollaiset pikkupalaset kulkevat niin helposti mukana pienessäkin käsilaukussa. Ompelin pystykaitaleen halkion etureunaan ja vaakakaitaleen toisen pään halkion takareunaan. Sitten ompelin vaakakaitaleen hihansuuhun (käsinommellessa sen sai kivasti taipumaan sopivasti ulkokaarteeseen) ja sen pään vähän matkaa pystykaitaleen päälle. Lopuksi ompelin vielä napit paikalleen.




Niin, ne napit. KCI:n jakussa on komeat isot metallinapit, mutta mielestäni tyyliin sopisi yhtä hyvin myös kangaspäällysteiset napit. Kangasnappien ilmeinen etu olisi tietenkin edullisuus, ja lisäksi ne sopisivat tavoittelemaani pehmeään pastelliseen ilmeeseen. Tästä projektista olikin tulossa luontevasti puoli-ilmainen kaapintyhjennysprojekti, ja sama linja jatkui penkoessani sitkeästi sekavia nappivarastojani kunnes löysin tarpeeksi samankokoisia litteitä nappeja, tosin erivärisiä, mutta nappipohjiksi oikein sopivia. Ne olisivat tietysti voineet olla vähän isompia, mutta menettelevät.




Koska tein jakkua enkä mekkoa olin vakaasti sitä mieltä että voisin ommella hihat suoraan kiinni olkaan miesten vaatteiden tapaan enkä olkakappaleen vuorin ja päällisen väliin niinkuin naisten puvuissa. Suoritin myös tämän operaation koneella. Pyöriössä oli vähän liikaa syötöstä, ja lopputulos oli kaukana siististä, mutta se jää kauluksen alle. Viimeistelin saumanvarat kääntämällä saumanvarat vastakkain ja ompelemalla ne käsin yhteen.




Kauluksen takaosaan lisäsin tueksi kerroksen vuoripellavaa mutta tein myös alakerroksen raitapuuvillasta. Jätin päällyskerroksen kiinnitysreunasta pidemmäksi. Lopuksi ompelin kauluksen alapuolen pääntielle koneella ja päällyspuolen sauman päälle käsin ja ompelin taka-ja etukaulukset yhdistävät pikkuiset kohoamisvarapätkät käsin kiinni.

Ompelin miehustan napit modernisti vastanapin kanssa, jotta napit eivät venyttäisi tai rikkoisi tiukkaa miehustaa. Nekin ovat kokoelma eriparisia, suunnilleen samankokoisia nappeja. Käsinompelumaniani tyssäsi myös piiloon jäävien napinläpien kohdalla, ne surautin koneella.




Nyt jakkua pääsi vihdoin kunnolla sovittamaan. Koko oli ollut sovitusversion pohjalta tehty valistunut arvaus, ja koska saumoihin ei tällä tekniikalla jäänyt varsinaisesti säätövaraa olin päättänyt vain tehdä jakun valmiiksi ja kiristää sitten korsettia vähän enemmän vai vähemmän. Tähtäsin melko tiukkaan istuvuuteen, koska yleensä puuvillavaate venyy ainakin hieman käytössä, etenkin kun pitkälle taakse ulottuva etukappale oli sivusta lähes vinossa langansuunnassa.

Onnelliseksi yllätyksekseni istuvuus oli juuri sopivan tiukka vielä miellyttävän tasoiselle nyöritykselle. Olin etukäteen jännittänyt kuinka pahasti napitus kupruilisi, mutta tuplanapitus pitää sen yllättävän jämäkkänä - sitäpaitsi kauden kuvalähteissä näkyy myös silloin tällöin pientä kupruilua nappien välissä. Lopulta napitus meni kiinni ylös asti, tosin kuvauksessa olen jättänyt ylänapin auki saadakseni lisätilaa muhkealle huiville kauden tyyliin. Tällöin muodostuu ikävä kyllä vaakasuuntainen kainaloryppy, joka ei ole niin ilmeinen kun jakku on napitettu kokonaan kiinni.




Sovittaessani jakkua huomasin tosin, että liian leveät ja ei-periodit muoviset luut kiemurtelivat ikävästi sivusaumoissa. Kokeilin ottaa ne pois, eivät melkeinpä vyötärölle päättyvät saumat tuntuneet niitä kaipaavaan. Keskitakasaumassakin luita piti lyhentää yläreunasta, koska pääntietä oli korotettu, mutta sen jälkeen ne toimivat ihan hyvin (mitä nyt kauan rullalla ollut muoviluu tahtoo nousta alanirkossa terhakasti ylös).

Suurin ongelma on oikeastaan se, että vyötärölle päättyvä jakku pyrkii nousemaan niin että korsetti vilkkuu hameen vyötärön yläpuolelta. Toisaalta jos vyötärö olisi ollut vähänkin pidempi se olisi rypistynyt.




 Jakusta tuli tavallaan yksinkertainen mutta oikein söpö vaate. Vallaskumoustanssiaisissa se toimi hyvin kaulukseen kiinnitetyllä kokardilla asustettuna, ja sille on varmasti myös paljon jatkokäyttöä hieman koleamman sään piknikeillä, joita Suomen kesät tuntien on luvassa varmasti tulevaisuudessakin.