Koronakeväällä 2020 minulla oli hieman ylimääräistä aikaa, joten kävin läpi kangasvarasrojani ja aloitin muutaman jo pitkään odottaneen projektin. Eräs niistä oli Costume Close Up-kirjan esiliina, sinänsä pienehkö juttu jota en vain koskaan ollut saanut aloitettua.

Etulapullinen malli oli valtavan söpö, ja siinä oli myös se hyvä puoli että se suojaisi puvun miehustaa pelkkää puoliesiliinaa paremmin. Kirjan kukallisesta painokankaasta valmistettu malli on ehkä enemmän muodikas asuste kuin tarkoitettu varsinaisiin keittiöhommiin. Oman essuni tarkoitus oli toimiva tarvittaessa molempina, sekä asusteena että oikeasti suojaavana essuna jonka voisi tarvittaessa heittää tanssiaispuvun päälle keittiössä poiketessa, kuten tapahtumia järjestäessä toisinaan käy.




Esiliinan materiaaliksi valitsin kellarin kangaslaatikkojen uumenista löytyneen, joskus kirpparilta ostamani parin kapeita Ikean verhoja. Kangas oli tiiviisti kudottua, kestävän oloista puuvillaa, joten se toimisi suojaessuna ja kestäisi kunnon pesua, mutta pieni kuvio antoi sille hieman muodikkaamman ilmeen.




Käytin kirjan kaavaa pohjana, mutta leikkasin essun itselleni sopivan mittaiseksi ja reilun levyiseksi (224cm), koska halusin sen peittävän alla olevat vaatteet mahdollisimman hyvin, myös leveämmän hameen kanssa. Toisella sivulla on katesaumalla liitetty jatkopala.

Miehustan peittävän etupalan leikkasin suunnilleen saman malliseksi kuin kaavassa, mutta mitoitin sen pukukaavojeni pohjalta. Valmiin kappaleen leveys on rinnan kohdalta 38cm, vyötäröltä 19cm ja korkeus 35cm.




Helman ja etupalan reunojen päärmääninen käsin oli melko tylsää, mutta teinkin sen enimmäkseen automatkojen aikana. Saatuani kappaleet päärmättyä ja liitossauman viimeisteltyä ompelin helman yläreunaan poimutuslangan. Kiinnitin poimutuksen käsin noin 8mm leveään vyötärökaitaleeseen, jonka päihin lisäsin solmimisnauhat.

Olin ommellut yläreunasta madallettuun helmaan merkkilangat keskikohtaan ja kohtiin, joihin etupalan reunat ulottuisivat. Silitettyäni etupalan alareunan saumanvarat taittumaan nurjalle ompelin sen reunan käsin vyötärökaitaleen päälle. Nurjalla puolella ompelin vyötärökaitaleen yläreunan etupalaan niin että saumanvarat jäivät kerrosten väliin piiloon.




Kirjan alkuperäinen esiliina on lähes revennut käytössä vyötäröltä, enkä yhtään ihmettele miksi: Etupalan nirkon mukana alaspäin kaartuva vyötärökaitale ei tue esiliinaa vyötäröltä, vaan kiristysnauhojen paine kohdistuu etupalan alakulmiin. Tämä leikkaus kuitenkin antaa esiliinalle kauniin, siromman linjan. Mikäli essu näyttää käytössä uhkaavan rikkoontua saatan myöhemmin lisätä etupalan vyötärölinjaan tukinauhan, mutta näin alkuun halusin kuitenkin toteuttaa essun alkuperäisen mallin mukaan.

Essusta tuli sekä söpö että käytännöllinen asuste, jolle toivottavasti tulee paljon käyttöä kunhan tapahtumia taas päästään järjestämään.






Sormettomat kynsikkäät olivat suosittuja 1700-luvulla. Taustalla lienee ollut jokin etikettisääntö. Itse totesin kynsikkäät käytännöllisiksi talvella, hihat kun yleensä päättyvät kyynärpäihin.




Lämpimyyttä ajatellen valitsin materiaaliksi villakankaan. Musta tuntui käytännölliseltä värivalinnalta yhdisteltävyytensä puolesta.

Kaava löytyi googlaamalla tältä sivulta. Mikäli mittakaavaan on uskominen, se on lähinnä lasten kokoa, mutta suurentamalla pääsin jo lähemmäs omaa ei niin siroa käpälääni olevaa kokoa.





Varsinaiset saumat on ommeltu koneella, muuten kynsikkäät on viimeistelty käsin. Jokusen näkemäni esimerkin mukaan vuoritin vain yläreunan, koska sen toinen puoli näkyy - koko kynsikkäiden vuorittaminen olisi ollut paljon haastavampaa ja todennäköisesti myös tehnyt niistä jäykemmät.





Kynsikkäät on koristeltu tavan mukaan aitapistolla. Valitsin väriksi tummansinisen, koska myös se sopii moniin vaatteisiini.






Kauan suunnitteilla ollut muhvi valmistui viimein käytännön pakosta, sillä tänä vuonna Viaporin joulunavauksen aikaan vallitsi yllättäin vallan ajanmukainen pakkassää. Kuten olin suunnitellut, toteutin sen viittaan käyttämästäni kankaasta. Sileä muhvi tuntui tylsältä, joten päätin yrittää askarrella hieman kirjailua.

Satiinin alta löytyy yksi kerros vanua ja toinen viitan vuorina ollutta pehmeää villakangasta. Päissä on nauhakujat. Muhvi on kohtuullisen lämmin, tosin valitettavasti ei täysin pidä tuulta - kunnon hanskat sen alla toki auttavat.




Ajanpuutteen vuoksi tyydyin melko harvaan ja yksinkertaiseen ketjupistomalliin, jonka toteutin vaaleammansinisellä napinläpisilkillä. Ohuen satiinin tueksi on harsittu ohut puuvilla, johon oli helppo jäljentää kirjontakuvio. Se on puolestaan harsittu niin että malli siirtyi oikeallekin puolelle. Lopputulos muistuttaa kieltämättä vähän halpis-koristetyynyä, mutta ainakin itse tiedän sen olevan aitoa käsityötä...






Eurokankaan pitsikopasta tekee silloin tällöin löytöjä, kelvollisen näköisiä pitsejähän on nykyisin todella vaikea löytää. Tämä on yksi noista löydöistä, tietenkin polyamidia, mutta sopivan pehmeä ja kuviokin on soma. Askartelin siitä rypytetyn röyhelön kaulaan. Tuo ylisöpö koristus kiinnitetään niskasta silkkinauharusetilla, tällä kertaa aidolla.






Avonainen pääntie kannattaa päivällä verhota huivilla, paitsi tietenkin säädyllisyyden vuoksi myös siksi että aurinkosuojavoiteet odottelivat yhä keksijäänsä.




Tämä kevyt pellavahuivi on simppeli käsin päärmätty kolmio. Vinossa reunassa on tavallinen päärme, suoriin reunoihin näpertelin reikäommelpäärmeen - kannattipa säästää sekin koulumoniste. Näin harvaan kankaaseen se oli melko nopea ja helppo ommella, tosin langat alkavat helposti pesussa elää omaa elämäänsä.






"Irtotaskut" (Hanging pockets) olivat nimensä mukaisesti taskujen virkaa toimittavat pussukat, jotka säätyläisnaisen vaateparressa sijoittuivat jonnekin alushameiden ja päällyspuvun väliin. Hameiden sivusaumoissa oli halkio, josta käden pääsi sujauttamaan taskuun. Ne ovat mielettömän kätevät, ja niihin on näin nykyaikana näppärä hienovaraisesti kätkeä muoviin pakattu kosmetiikka ja matkapuhelin.

Funktionaaliset, piilossa pysyttelevät taskut olivat usein upeasti kirjailtuja. Ehkä siksi, että kirjonta oli monille harrastus. Arvelin, että saisin kenties itsekin valmiiksi taskun kokoisen kirjontamallin, mikäli se olisi tarpeeksi yksinkertainen. Hakiessani vaikutteita museomalleista törmäsin tähän Victoria & Albert-museumin kokoelmiin kuuluvaan taskuun, jonka kaunis jälkipistoin tehty viivakuvio vaikutti sopivan nopealta toteuttaa.




Materiaaliksi valitsin luonnonvalkoisen pellavan. Kirjontalanka on tavallista DMC:n muliinilankaa, koska en jaksanut ruveta jäljittämään silkkilankaa, enkä tunnetusti muutenkaan ole niin kamalan tarkka materiaaleista. Alkuperäisen keltaisen sijaan valitsin omaa sydäntäni lähempänä olevan turkoosin vivahtavan sinisen.

Käsittelin valokuvan viivat selkeämmäksi, suurensin ja tulostin mallin, ja kopioin sen lyijykynällä kankaalle. Lasten ompelukuvia muistuttava jälkipistokirjonta oli helppoudessaan suorastaan terapeuttista ja neula sujahteli sujuvan kivuttomasti harvahkosta pellavasta. Suurimman osan kirjonnasta tein työmatkoilla bussissa sekä kahvitauoilla.




Pellavakangas oli mukavan tukevaa mutta harvahkoa, joten vuoritin sen vielä ohuemmalla mutta tiiviimmällä pellavasekoitteella. Vuoritus suojaa samalla kirjonnan nurjaa puolta, sekä taskun sisältöä tarttumasta lankoihin. Reunustin taskun vuorikankaasta leikatulla (epäautenttisen täysvinolla) kaitaleella. En osaa sitten millään luopua täysvinoista kaitaleista, ne ovat niin ihanan siistejä. Muutamaa  päälle näkymätöntä tukitikkausta lukuunottamatta taskut on tehty kokonaan käsin.






Tämäntyyppisiä useammasta helminauhasta koostuvia rannekoruja näkee paljon kauden muotokuvissa. Ystäväni Riikka, joka tietää kaiken mahdollisen helmitöistä, opettaa niitä ja pitää helmikauppaa auttoi minua tekemään omat.

Neljä riviä helmiä näyttää olevan tyypillinen määrä, mutta löytämässäni lukossa oli kiinnityspaikat kolmelle nauhalle joten päädyin siihen.
 



Helmet ovat muovia, koska en halunnut panostaa taloudellisesti kovin paljoa ensimmäiseen kokeiluun, mutta ne on solmittu käsin silkkilangalla. Oli hauskaa tehdä vaihteeksi jotakin parissa tunnissa valmistuvaa.

Rannekorut sopivat erinomaisesti robe a'la francaisen asusteiksi, ja miksei myös vintage-henkiseen tai moderniin juhlapukeutumiseen.






Viaporin Le Bal Masqué sai minut kaivamaan esille muinoin koulussa tekemäni lintumaisen höyhennaamion. Naamio on tehty savimuotin päälle sanomalehtipaperilla ja liisterillä. Naamio oli jäänyt aikanaan vähän kesken, joten lisäilin nauhojen lisäksi siihen vielä lisää höyheniä. Valitettavasti enemmän koriste-esineeksi alunperin tehdyn naamion arviolta tehty muotoilu ei vastannut kovin hyvin kasvojani, joten se valui koko ajan. Olisi pitänyt vain hoksata laittaa se tikun varteen kannateltavaksi.




Jarnon naamio on ajanpuutteen ja laiskuuden ansiosta yksinkertaisesti parin euron batman-henkinen valmisnaamio kultatussilla ja koristepunoksella tuunattuna, mutta toisaalta toimi käytössä huomattavasti minun sulkahökötystäni paremmin.

Jokatapauksessa tanssiaiset olivat oikein hauskat!







Naamiaistanssiaisiin tarvitsi taas jotakin uutta. Päätin pukeutua väljästi Kevät-teemaiseen pastoraaliasuun, joka oli tämä korsetin ja hameen yhdistelmä kukkaköynnöksellä höystettynä.

Mikään kaapista löytyvä naamio ei tuntunut oikein sopivalta, paitsi kenties yksinkertainen musta. Sen sijaan löysin säästämäni ikivanhan halpisnaamion, jonka voisi kenties vielä pelastaa.

Naamio oli kovaa, kiiltävää muovia ja melkoisen hurjan värinen. Perhonen kuitenkin sopisi kevääseen, joten päätin kokeilla mitä siitä saisi.




Olen naamiaiskokemusteni perusteella huomannut että pienet silmänaukot todella rajoittavat näkökenttää, joten ensimmäisenä otin sakset ja muotoilin ne uudestaan. Kuvassa toinen on leikattu. Leikkelin myös alareunaan hieman terävämpää muotoa.

Muovi oli halkeillut nenänvarresta, ja paikkailin sitä vähän nurjalta puolelta kangasteipillä. Valmiissa naamiossa halkeama hukkui aika hyvin kirjavaan lopputulokseen.

Ostin kasan maalipurkkeja, kahta sävyä vihreää, mustan, helmiäisvalkoisen ja vaaleanpunaisen. Niiden hinnalla olisi toki saanut jo ihan kivan valmiin naamion, mutta se ei ole olennaista.




Maali ei ensin tuntunut tarttuvan, mutta tarpeeksi monella ohuella kerroksella alkuperäinen pinta alkoi peittyä. Maalasin naamiota vaiheittain alkuperäisen muotoilun mukaan. Maalausjälki ei ole kovin hienostunutta, mutta tällaisessa askartelussa en ole kovin perfektionisti.

Lopuksi kiinnitin satiininauhat ja liimasin vielä vaalealla helmiäismaalilla pohjustettujen valesilmien päälle läpikuultavat paljetit. Ne kiiltelevät hennosti sopivassa valossa.




Naamiosta tuli sinänsä ihan makea, mutta loppujen lopuksi se oli vähän turhan metallinvihreä pukuuni, vaikka toki käytinkin sitä tanssiaisissa. Se ei myöskään ole lopulta kovin 1700-lukuinen, vaan sopisi paremmin vaikka absinttikeijulle tai jollekin muulle fantasiahahmolle.