Robe
á la Anglaise, 2009
Ensimmäisen historiallisen pukunihan piti kauan olla Robe a la
Franqaise. Sittemmin suunnitelma muuttui edellisen
harjoitteluversioksi aiotuksi lyhyeksi Pet-en-l'air-puvuksi.
Kenties joskus teen vielä nuo molemmat, mutta löytäessäni tämän
kankaan tajusin että se on luotu 1770-80-luvun anglaiseen,
vaikkakin nykysuunnittelijalla oli ehkä mielessään kesäisen
ikkunan somistus. Kellarikopin laatikoiden uumenista löytyi niin
sopivan värinen alelöytö hameeksi, että se piti hyödyntää vaikka
vaalea hame olisi ehkä ollut hieman autenttisempi, materiaalista
nyt puhumattakaan. Toisaalta, halvoissa ja helposti pestävissä
helmoissa on puolensa.
Ennen puvun aloittamista oli tietenkin vuorossa mittava
alusvaateprojekti, mukaanlukien kureliivit. Sininen hame on puolestaan
äärimmäisen yksinkertainen.

Kaavoitus
Kaavoitus pohjaa Janet Arnoldin Pattern's of Fashion I- kirjassa
esiteltyyn polonaiseen, tosin selän "en fourreau" laskokset
asettuvat vanhemman englantilaisen tyylin mukaan hieman
leveämmin. Tässä kohtaa nimittäin oma visuaalinen silmäni pääsi
vauhtiin ja ja jätti historiafriikin jälkeen - mutta leikitään
nyt vaikka että selän olisi voinut muotoilla joku
konservatiivisempi aikalainen. Mietin toki myös yläosan
leikkaamista kokonaan erikseen, mikä olisi myös tämäntyyliseen
pukuun sopinut, mutta en fourreau- selässä oli jotain
vastuttamattoman omituista ja haasteellista, joten pitihän se
opetella tekemään.
Etukappale puolestaan seurailee luonnollisesti korsetin kaavaa.
Hihan kaava toimi hieman yllättäen lähes sellaisenaan.

"En fourreau", joka kirjoitetaan
jotenkin tuohon suuntaan, tarkoittaa sitä että puvun selkä on
niskasta helmaan yhtenäinen, ja toisin kuin robe a la
Francaisessa tiukasti vartalonmukaisesti laskostettu. Vyötärön
poikkisauma ulottuu mallista riippuen johonkin sivusauman ja
keskitaan välille sen pään jäädessä uloimman laskoksen alle. En
uskaltanut lähteä tekemään selkää ajan tapaan (nuken) päälle
laskostamalla, vaan feikkasin piirtämällä perusteellisen kaavan
sauman paikoille, jotka toki hahmottelin alunperin nuken päälle.

Puvun
ompelu
Pitkän tuumimisen
jälkeen ryhdyin toimeen korsetin, alushameiden, pyllytyynyn,
sovitusnuken, kirjojen, lakanakankaan ja kynän ja paperin
kanssa. Ennenpitkää onnistuin kuin onnistuinkin saamaan
aikaan toimivan kaavan puvun yläosan vuorille, joka ei
muuten ollut pellavaa vaan puuvilla-polyesteri-sekoitetta.
Koska kangas oli melko ohutta, päätin vuorittaa sen
kauttaaltaan. Helma/takakappale on vuoritettu lakanakankaalla,
joka kulkee päällyskankaan kanssa yhtenäisenä yläosassa.
Yhdistin helman koko leveyden, ja jätin selkäkappaleelle vielä
reilusti tilaa yläosalle. Sitten ompelin laskokset kohdilleen
nurjalta puolelta - ehkä hieman moderni niksi, mutta loi
turvallista idioottivarmuutta ensikertalaisen haparoivaan
työskentelyyn. Kuvioiden kohdistaminen tuotti hirvittävästi
päänvaivaa, ehkä siksi (kuten lopulta päätin) että
verhokangasta ei ollut kertakaikkiaan suunniteltu
symmetrisesti saumoista peilautuvaksi. Toisaalta metodini
leikata keskeltä kangasta koko leveys tarkasti hyödyntäen
kuvioiden mennessä miten sattuu on itseasiassa erittäin
period. Etukappaleita pyrin sensijaan hieman
kohdistamaan, mutta laskoskaitaleen kirkkaan punaiset kukat
hyppäävät taas puolestaan silmille.

Allaolevasta kuvasta hahmottaa
kenties himmeästi lyijykynällä merkatut takakappaleen rajat.
Reunimmaisia laskoksia ei ole ommeltu aivan alas saakka niin
että vyötärösauman pään saa vielä piilotettua niiden alle -
alunperinhan tämä kaikki askarreltiin puvun päällyspuolelta
käsin. Seuraavaksi heitin päälle vuorin takakappaleen, ja
kiinnitin sen saumanvaroista. Alareuna jää irralleen. Keskellä
näkyy luukuja, jonka tein joidenkin lähteiden mukaisesti, mutta
jota en lopulta käyttänyt, kun selkä tuntui asettuvan nätisti
muutenkin. Lopuksi leikkasin ylimääräisen kankaan ympäriltä
pois, jättäen kapeat saumanvarat vyötärösauman pohjukkaan.
Kyllä, tämä kohta tuntui pelottavalta. Kaavoituksellinen niksi
piilee siinä, että yläosan kaarrettu alareuna nousee jyrkemmässä
kulmassa kuin helman laskostettu yläreuna.

Etukappaleen etureunat on vuoritin pussiin ja ompelin reunoihin
rivin hakasia. Sitten yhdistin yläosan sivusaumat ja laskostin
vyötärön paikoilleen - helman etureunat olin jo jossain
vaiheessa viistonnut kevyesti ja ommellut pussiin. Laskosten
koko on muuten määritetty pitkälti mutu-tuntumalla. Kuvassa
näkyy sovitusvaihe helman toisen puolen ollessa vielä irti.
Ilokseni ja helpotuksekseni tässä vaiheessa puku istui
loistavasti. Saatuani vyötärösauman kiinni viimeistelin selän
naamioimalla laskospatenttini autenttisemman oloiseksi
kosmeettisella käsintikkauksella, joka kuitenkin varmaan
vakautti laskoksia mukavasti.

Hartaan sovittelun jälkeen kiinnitin myös olan kaitaleen.
Viimeistelin pääntien vinonauhalla (näppärää, ei autenttista)
jonka toisen reunan kiinnitin vuoriin käsin. Koska en halunnut
pääntiestä aivan korsetin reunaan asti paljastavaa jätin sen
hieman ylemmäksi. Se vaati puolestaan hieman niksejä
korsettisuoran etuosan istuvuuden eteen. Hankalan oloisen
nauhakujan sijaan vedin pääntien reunaa kasaan tukevalla
langalla harsien. En osaa päättää tuliko pääntiestä kenties
turhankin umpinainen (suhteellinen käsite 1700-luvulla), mutta
ainakaan nyt ei tarvi pelätä vilauttavansa mitään sopimatonta.

Oli siis aika käydä käsiksi hihaan, jonka olin tähän mennessä
jättänyt tulevaisuuden huoleksi. Jossain tässä kohden tätä
venähtänyttä projektia iski jonkinlainen kyllästymisen ja
rimakauhun yhdistelmä, ja puku jäi työhuoneeseen pyörimään. Kun
viimein pääsin uudestaan käsiksi pelottavaan 1700-luvun hihaan,
joka poikkeaa malliltaan jonkinverran nykyisestä (jotka myös
osaavat olla silloin tällöin mahdottomia tapauksia), se sujuikin
yllättävän kivuttomasti. Kuten olin jo yläosan kaavoituksesta
huomannut, Arnoldin kirjan museopuvun mitat olivat onnekkaan
lähellä omiani. Kun aloitin kaavan muodon hakemisen tekemällä
sovitusversion kirjan hihasta omien ja puvun mittojen mukaan
tarkistettuna, se toimi lähes kerrasta, tarvitsi vain poistaa
varmuuden vuoksi lisäämäni pituusväljyys.
Vuoritin hihan puuvillabatistilla. Kyynärpään muotolaskokset on
ommeltu molempiin kerroksiin erikseen, ja kerrokset on ommeltu
pussiin hihansuusta, sivusaumassa ja kädentiellä kappaleet taas
kulkevat yhtenä.

Puku olisi toiminut varmaan myös kaikessa yksinkertaisuudessaan,
mutta silti halusin siihen vielä ne perinteiset laskostetut
kaitaleet hihansuihin ja pääntielle. Kangas, joka oli helmassa
tuntunut ohuelta osoittautui tässä kohtaa paksuksi, koska
sitähän ei voinut silkin tapaan vain leikata vaan reunat piti
taittaa. Neulasin ensin laskokset tasaisesti, kiinnitin ne käsin
ensin haitarimaisesti ja toisella kierroksella kiinnittäen ne
vastalaskoksiksi. En ollut ensin varma siitä, oliko lopputulos
liian jäykkä, mutta lopulta arvelen pitäväni siitä - tiukka
laskostus tuo kiinnostavaa geometrisyyttä kukkakuosin ja
aluspaidan pitsin vastapainoksi. Se myös näppärästi naamioi
pääntien ryhdikkäämmäksi.

Kuten kuvasta näkyy, askartelin hihansuiden laskostuksen hihan
sivusauman ollessa vielä auki, jolloin se kävi huomattavasti
helpommin, ja toivoin hartaasti ettei sovituksen jälkeen ollut
tapahtunut mitään mystistä ja dramaattista istuvuuden suhteen.
Laskostus kiristi hihansuuta hieman enemmän kuin olin
laskelmoinut, mutta venähti käytössä siedettäväksi.
Tiedän, että monet puvut eivät vielä 1700-luvun puolella olleet
sisäpuolelta äärettömän huolellisesti viimeisteltyjä, mutta
neuroottisuuteni sai vallan ja tuumin ettei se voi olla sen
suurempi synti kuin koneommel tai polyesterikaan. Kuten kuvasta
näkyy, käytin huolitteluun sekä saumanvaroja että vinonauhaa,
josta hihansuiden oli sentään itse leikattua.

Projektin viimeinen motivaationpuutevaihe iskee usein samassa
kohtaa. Se on yleensä jokin pienehkö viimeistelytoimenpide,
varsin usein helmakäänne. Niin myös nyt. Puolusteluksi
sanottakoon, että tämän puvun helman tasausta varten täytyi
pukea mittava määrä muita vaatekappaleita, patistaa Jarno
avustamaan ja imuroida lattia. Yllyke tähän suureen
ponnistukseen löytyi viimein uhkaavasti lähestyvästä
Suomenlinnan 1700-luku-viikonlopusta kyseisen viikon
puolessavälissä. Pukua omasta jahkailusta huolimatta seurannut
hyvä onni ei hyljännyt, ja osoittautui että aiemmin helmaan
tökkäistyt suuntaa antavat neulat pitivät varsin hyvin
paikkaansa. Kauan jahkailtu tapaus, helman surauttaminen nätisti
pussiin sujui siis lopulta varsin nopeasti ja kivuttomasti, ja
lähes kokonaan koneella. Helman vuoritus toimi muuten myös
käytännössä todella hyvin, kaksi puuvillakerrosta sulautuivat
yhteen kuin valettu.

Eräs jahkailun aihe muiden joukossa oli se, pitääkö pukua
Anglaisena vaiko Polonaisena - molemmissa on oma viehätyksensä.
Koska puvun ensiesiintyminen tuli olemaan ulkoilmatilaisuus,
arvelin helman pienenkin noston edistävän sen ehjänä ja
valkoisena säilymistä. Lisäsin siis vielä lopuksi lenkki- ja
nauhapatentin. Lakanakankaalla jämäköitettu helma asettui sillä
lähes yllättävänkin kauniisti ja helposti veistokselliseen
kuosiin. Ehkä tulen joskus sisätiloissa kokeilemaan tätä myös
suoralla helmalla.
Suomenlinnassa otetuista kuvista täytyy muuten mainita, että
olin molempina päivinä pukeutunut paikan päällä hieman
kiireessä, mistä johtuen aluspaita pursottaa esiin hieman
liikaa. Unohdin myös aurinkovoiteen, joten tätä tapahtumaa
varten vaalimani lauantain kuvan liljanvalkoinen hipiä näytti
sunnuntaina jo varsin toisen sävyiseltä, ja sain myös hauskan
kaulanauhan levyisen rusketusraidan. Aurinkovoiteen unohtaminen
on tietenkin vanha konsti hyvän sään saamiseksi, ja olenkin
hyvin tyytyväinen siitä että luvattu sade sijoittui
lauantai-yöhön.
Osa sivun kuvista on otettu vuotta tai paria myöhemmin, jolloin
olin tehnyt pukuun myös hatun.

Loppuarvio
Heittäytyäkseni nyt ihan tunteelliseksi tämä projekti on ollut
minulle psykologisesti tärkeä. Olen aina (milloin olen
malttanut) suhtautunut skeptisesti väitteisiin siitä, että
kun vain uskoo itseensä ja yrittää niin onnistuu, mutta
toisaalta ompelussahan tätä voi huoletta kokeilla kunhan
varautuu heittämään kasan kangasta roskiin ja kestämään siitä
aiheutuvan vitutuksen - eihän kenenkään tarvi koskaan tietää...
Mutta, todellakin, tässä on nyt useamman vuoden haikailun
jälkeen minun ensimmäinen historiallinen pukuni, joka ei
varmasti ole turhan autenttinen, mutta ei sentään ihan täysi
vanhojentanssimekkokaan. Tai ainakin se näyttää nätiltä.