Kesämekko, 2010


Tämän mekon opetus voisi olla, ettei projektia kannata jättää kesken liian pitkäksi ajaksi. Toisaalta, lopputulos saattaa olla yllättävänkin hyvä idean hieman hauduttua, mutta työtä muovikassista esiin kaivetussa keskeneräisessä tekeleessä riittää, etenkin kun on jo ehtinyt unohtaa millaiset saumanvarat sitä olikaan tällä kertaa leikannut.

Tarina alkoi perinteisesti bongatessani ihanan kankaan, Laura Ashleyn ohuen puuvillakankaan toile-printillä. Minulla on jo ennestään kiva paitis vastaavalla printillä, tämänkertainen löytö oli sinivalkoinen ja halusi selvästi kesämekoksi. En ostanut sitä ihan heti, ja sitten se olikin jo loppunut, mutta onneksi toisesta Eurokankaasta löytyi vielä rulla – selvä merkki, että tämä kangas on saatava.

Alkuun mekosta piti tulla jotakin supersekavaa kuosien ja kenties pitsin yhdistelmää. Tämä idea ei päässyt ajatustasoa pidemmälle. Seuraava idea oli jotain kevyesti fiftarihenkistä isolla helmalla, yläosaan ajattelin neliskulmaista päätietä ja kevyesti rypytettyä raglanhihaa. Suunnittelin tähän söpöyteen vielä jonkinlaista korsettimaista leveää vyötä tummasta farkusta. Koska kangas ei jousta, kaavoitin mekon hieman reiluksi, ja koska halusin leveän helman viistotin kappaleita todella reilusti, ja alkoitin viistotuksen jo melko ylhäältä.



Katkaisin sivukappaleet vyötärön kohdalta säästääkseni kangasta ja pystyäkseni paremmin kontrolloimaan kuvioiden asettumista, keskietu- ja takakappaleet on leikattu yhtenäisinä. Kangasta piti olla reilusti, joten leikkailin varsin hulvattomasti kohditaakseni kuviot sopivasti, mikä mekon etupuolella onnistui, kun taas takapuolella kankaan lopulta osoitettua rajallisuutensa kuviot asettuivatkin lopulta helmassa aivan liian rivimäisesti. Olin huolehtinut enemmän siitä etteivät isot kuviot katkeaisi saumoissa, mikä ei lopulta näkynyt helmassa paljonkaan. Sovituksen koittaessa mekolla oli tarjottavanaan lisäksi muitakin yllätyksiä...

Pedanttinen tapani tehdä sovitusversioita olisi saattanut tässäkin kohtaa säästää aikaa. Sovituksessa ilmeni, että väljä mitoitukseni oli ollut hieman hysteerinen, ja näytti ohuessa mutta jäykähkössä kankaassa vain erittäin huonosti istuvalta. Väljyys voisi toki vyötäröllä jäädä suunnittelemani vyön alle, mutta mallatessani kangassuikaleella vyö-ideakin alkoi epäilyttää. Liian ylhäältä levenevä helma näytti ihan hirveältä. No, poishan aina saa, tuumin, ja otin saumoista hieman sisään jättäen ylimääräisen laskoksiksi. Röyhelöhelma vuorissa saisi luvan pelastaa loput.

Röyhelö päätyi jo poimutettuun ja neulattuun asteeseen, mutta tässä kohtaa into mekkoon oli hieman laantunut, ja muutenkin täytyi siirtyä kiirreellisempien projektien pariin. Mielikuva huonosti istuvasta mekosta oli tässä kohtaa niin voimakas (kenties myös siksi että sovitus oli muutenkin sattunut yhdelle niistä päivistä jolloin kaikki näyttää hirveältä päällä) että mekonalkio päätyi tilkkuineen muovipussiin kaapin perälle.

Koitti seuraava kevät. Pitkän, kylmän talven jälkeen ensimmäisenä aurinkoisina päivinä heräsi taas kesävaatekuume, ja jostain palasi mieleeni tämä mekko. Löysin muovipussin, ruttuisen mekon, siististi viikatun vuorikankaanpalan, vetoketjun ja vielä ruttuisemman röyhelön. Silitin mekkoa vähän ja vedin sen päälleni ihan kokeeksi. Istuvuus näytti edelleen pahalta, mutta ihastuin uudelleen kankaaseen ja päätin että kun kangas kerran on jo tuhottu voisin hyvin koittaa vielä pelastaa mekon, toivoton se ei missään tapauksessa ollut.

Olin ilmeisesti aavistuksen hoikistunut, koska sisään sai ottaa vielä paljon lisää. Tällä kertaa iso fiftarihelma ei enää houkutellut niin paljon, ja neulattuani entistä suuremmat laskokset niin että mekko oli tiukempi lantiolta ja leveni vasta siitä, nyt hieman maltillisemmin mekko alkoi lähestyä huolettomamman printtimekon fiilistä, joka viehätti minua kovasti. Päätin tämän uuden suunnan nimissä myös lyhentää helmaa aavistuksen fiftari-mitasta. Säädettyäni aikani saumoja mekko alkoikin istua oikein nätisti.

Tässä vaiheessa mekko oli vielä olaton, karkeasti raglanhihoja varten leikattu, ja seuraavaksi aloinkin sommitella hihan kaavaa. Sain aikaan jonkinmoisen hihan, mutta sovittaessa en enää tykännytkään ideasta. Päätinkin sensijaan haluta olkaimet. Yksinkertaiset, kapean olkaimet olisi ollut helppo lisätä, mutta innostuin tekemään niistä leveämmät ja hieman muotoillut, mikä tietysti vaati taas sovittelua ja kokeilua.

Pääntien viimeistely vaati vuoria. Olin miettinyt vähän tekisinkö lopulta vuoria ollenkaan, kangas kun on melko tiivis, mutta lopulta päätin että vuori vaaleassa mekossa on yleensä ihan tarpeellinen. Seuraavaksi piti siis arvailla päällyskankaan saumanvaroja ja jo vuosi sitten tehtyjä sovitusmuutoksia, joista osa löytyi kaavoista mutta osa ei. Vertailin kaavoja jo mahdollisesti sovittaessa venähtäneeseen mekkoon ja vannoin tästä lähin merkitseväni muutokset kaavoihin aina samantien. Projektin muotoutuminen sen edetessä on ihan jees niin kauan kun siihen ei tule vuoria eikä muotokaitaleita.

Vuorikangasta (ihanaista Harold-batistia) ei ollut kovin paljon, koska olin suunnitellut helmaan röyhelöitä, joten leikkasin vuorin niin pitkäksi kuin kangasta riitti, jatkettahan voisi lisätä myöhemmin. Vahingosta viisastuneen ostin muuten seuraavalla kauppareissulla tätä luottokangastani kymmenen metriä, ettei tarvisi aina hakea pikkupätkiä kerrallaan. Ompelin vuorin päätielle, siinä sivussa kiinnittäen viimein muotonsa saaneet olkaimet. Koska mekon kädentiet oli kaavoitettu alunperin raglanhihaa varten ne vaativat melkoista kaartoa muotoutuakseen nätisti olkainmekon malliin, ja niitä kaarrettiinkin sitten pariinkin otteeseen, lisäillen aina välillä tukikangasta uusiin reunalinjoihin.


Myös pääntien muoto kaartui edestä aavistuksen v-tyyliä kohti, ja taakse keksin vielä haluta v-linjaisen pääntien. Neulailin vuoria sopivasti kiinni päällyskankaaseen, piirsin suunnilleen symmetrisen linjan ja lisäsin vähän tukikankasta. Tämä leikkaushan jää helposti reunoista retkottamaan, koska keho kaartuu sisäänpäin lapaluiden välissä, joten leikattuani saumanvarat ompelin vielä sauman päälle mutu-tuntumalla sopivasti kireämmän kanttinauhan. Lopputulos onnistui hyvin, ja selkä istuu oikein nätisti. En tosin tajua, miksi näen vaivaa selkäpuolen yksityiskohtien kanssa kun kuitenkin pidän hiuksia lähes aina auki niiden peittona, mutta harjoitus ei silti koskaan liene pahasta?




Sain siis viimein yläosasta mieleiseni, ja oli suorastaan juhlava tunne surauttaa viimeistelevät päällitikkaukset. Keksin vielä askarrella pikku liuskat, jotka olkaimiin solmimalla mekkoon saa hauskan yksityiskohdan – samalla nuo solmukkeet kiinnittävät näppärästi liivinolkaimet niin etteivät ne valahtele omia aikojaan. Erilliset solmukkeet voi halutessaan jättää pois, ja saa myös hyvin silitettyä.

Lisää vuorikankasta saatuani arvelin pääseväni helpoimmalla lisäämällä vuorin helmaan jatkeeksi röyhelön, joka ohuesta kankaasta tehtynä ei pöyhistäisi helmaa liikaa. Helma asettui lopulta jonnekin maltillisen ja leveän välimaastoon laskosten antaessa lisää volyymia liikkeessä. Yhden röyhelön silittäminen ei liene myöskään ylivoimaista, joten mekko säilytti siinäkin suhteessa toivotun huolettomuuden.


Tarinan toinen opetus voisi olla, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Jos olisin saanut lopullisen visioni heti alkuun, voin vain kuvitella miten äkkiä mekon kasaaminen olisi käynyt valmiiksi työstetyillä kaavoilla. Kuten jo todettu, sovitusvaatteessa on myös paljon näppärämpi muotoilla pääntietä kuin päällyskankaassa ja vuorissa tukikankaineen. Toisaalta, mikäpä tässä elämässä etenisi tarkasti suunnitelmien mukaan? Työläiden harhapolkujen jälkeen kankaskasasta kuoriutui lopulta oikein söpö mekkonen.




<< Takaisin projekteihin