Jälleen yksi niitä projekteja, joita oli suunniteltu pitkään ja hartaasti, ei niinkään huolellisuuden kuin ajan, energian ja keskittymisrauhan puutteessa.

Saatuani aikanaan Jarnon ensimmäisen puvun valmiiksi en suoraan sanottuna halunnut edes ajatella ryhtyväni samaan hommaan uudestaan. Vähitellen kuitenkin aika kultaa muistot, opin ja luin lisää ja hatara näkemykseni 1700-luvun miesten vaatteista alkoi hieman tarkentua. Myös toinen versio liivistä vahvisti näppituntumaa. Jossain vaiheessa päätin, että Jarnon olisi ehdottomasti saatava “vähän parempi puku” joskus tulevaisuudessa. Siinä olisi takki, housut ja liivi kaikki samaa, silkkiä esittävää materiaalia.




Aloin silmäillä aina kangasostoksilla sopivia kandidaatteja, ja se oikea tuli vastaan talvilomalla 2012 Tukholmassa. Jarnon ensimmäisen liivin tapaan se oli viskoosinen verhoilukangas. Viskoosi on kiilloltaan hieman silkkimäinen, mukava ommella ja hinnaltaan miellyttävä, ja kankaassa oli kiva pienikokoinen kudottu kuvio vaaleaa kultaa antiikinvihreällä pohjalla.





Puvun tarkan mallin valinta hautui pidempään. Pidän 1740-luvun miesten pukujen leikkauksesta, mutta omat vaatteeni painottuvat vuosisadan jälkimmäiselle puoliskolle. 1770-luvulla miesten puvut taas alkavat olla malliltaan liian kapealinjaisia, ja pääpaino siirtyy pikkutarkkoihin kirjailuihin jotka ovat aivan liian suurtöisiä toteuttaa.

Googlailin malleja, ja suosikikseni valikoitui tämä Victoria & Albert Museon puku (T.137 to B-1932). Myös Jarno piti siitä. Jopa kankaan kuvio oli hieman samantyyppinen, vaikkakin isompi kuin ompeluhuoneeni nurkassa olevassa viskoosirullassa.




Museon sivuilla puku ajoitetaan 1765-1770, joka kuulostaa puvun tyyliin nähden hieman myöhäiseltä. Liivi alkaa olla jo aika lyhyt ja edestä kaarrettu, mutta takissa on edelleen vanhanaikaisen isot hihansuukäänteet. Sekä takissa että liivissä on myös napit sekä napinlävet koko etureunan mitalta helmaan asti. Kenties puku oli tehty vanhemmalle, konservatiivisemmalle herralle, joita 60-luvun muotokuvissakin yhä näkee vanhanaikaisemmiss puvuissa. V&A:n konservaattorien kuvittelisi osaavan hommansa, joten kenties puku on tosiaan muodin murroskauden vanhanaikaisempi yksilö.

EDIT. Päivittäessäni sivua 2024 puvun ajoitus V&A:n sivuilla oli muuttunut, nyt sen sanotaan olevan 1750-luvulta, mikä kieltämättä kuulostaa todennäköiseltä.




Oli puku sitten lopulta tarkalleen miltä vuodelta hyvänsä, se on kuitenkin yhtenäinen kolmiosainen olemassa oleva puku josta on saatavissa melko hyviä valokuvia monesta suunnasta, joten päätin tällä kertaa valita yhden kuvallisen mallilähteen sensijaan että yrittäisin tehdä luovaa kombinaatiota monesta eri lähteestä. Rakenteissa ja kuvissa näkymättömissä yksityiskohdissa joutuisin luonnollisesti soveltamaan eri lähteitä enemmän.

Muiden projektien, nettisivujen ajantasalle päivittämisen ynnä muun kanssa meni kuitenkin sen verran aikaa, että puvun varsinaisen kaavoituksen, tuon aikaa ja työrauhaa vaativan vaiheen aloitus siirtyi ja siirtyi. Viimein pääsin siihen käsiksi kangasrullan seisottua ompeluhuoneen nurkassa vuoden, seuraavalla talvilomalla.

Lähdin liikkeelle tilaamalla museon nettipalvelusta isomman resoluution versiot kuvista. Tuijottelin niitä pitkään ja hartaasti hahmottaakseni mittasuhteita ja vahvistin tussilla napinlävet, napit ja saumalinjat. Piirtelin myös kuvion mukaan langansuuntaviivoja. Housujen ja liivin yksityiskohdat jäivät tietenkin enemmän valistuneen arvailun varaan, mutta takista sai melko hyvän kuvan. Päätin suuruudenhulluna mennä mallin mukaan ja tehdä napinlävet helmaan asti takissa, liivissä ja takin takahalkiossa.

EDIT: Tällä hetkellä museon sivuilla näkyy vähemmän kuvia koko puvusta, mutta sen sijaan useita kuvia yksityiskohdista ja liivistä sekä housuista. Oli hauska todeta että housut olivat jotakuinkin sellaiset kuin olin veikannut, liivin selkä taas oli erilainen. (2024)





Kaavoitus lähti luonnollisesti Jarnon ensimmäisen puvun pohjalta. Mallipukuni perusleikkaus oli jo valmiiksi aika samantyyppinen, mutta yksityiskohtia ja istuvuutta piti hieman hioa. Aloitin sovittamalla kaikki vaatteet Jarnon päälle ja arvioimalla silmämääräisesti mitä muuttaisin.

Neulasin liivin helman muutaman sentin lyhemmäksi ja kaartumaan etureunoista hieman enemmän alareunaa kohti. Olin nostanut kädentietä jo edelliseen liiviin, joten muuta ei sitten oikeastaan tarvittukaan. Päätin, että puvun muiden vanhanaikaisten elementtien sekaan sopisi mainiosti koon säätövaran suova selkänyöritys jonka olin lisännyt jo edelliseen liiviin.




Päätin heti alkuun turvautua myös housuissa vanhaan kaavaan. Valokuvia tuijottamalla olin kovasti näkevinäni liivin alta pilkottavan sepaluksen napin, joten päätin että vanhempi housun malli napitetulla sepaluksella sopisi sinänsä hyvin. En ole enää aivan varma, onko Jarnon ensimmäisten housujen leikkaus ihan sitä mitä pitäisi, vyötärö on ehkä tähän vanhempaan housumalliin vähän korkea. Se kuitenkin toimii, ja enemmän edestä aukeavan liivin kanssa en lähtisi ainakaan vyötäröä madaltamaan. Toisaalta vyötärökaitaletta voisi vähän leventää ja madaltaa vastaavasti housujen yläreunaa, mutta myönnettäköön että olin liian laiska lähtemään muokkaamaan toimivaa kaavaa kohdasta joka ei käytössä juuri koskaan näy.

Housut olivat venähtäneet käytössä todella paljon ja arvelin ensin joutuvani pienentämään kaavaa. Tein kuitenkin alkuun sovitusversion vanhasta kaavasta ihan sellaisenaan, ja se istuikin kerrassaan loistavasti. Eniten ongelmia aiheuttanut liian iso vyötärö oli taas sopivan napakka venymättömässä materiaalissa sekä myös Jarnon palattua taas niihin mittoihin joihin housut oli alunperin kaavoitettukin. Päätin siis että venymättömämpi kangas pitäisi housut toivon mukaan kuosissaan, ja tällä kertaa lisäisin vyötäröön kunnon tukikankaan. Lyhensin vyötärökaitaletta kuitenkin pari senttiä varmuuden vuoksi, koska Jarnon paino vaihtelee, ja vastaavasti pidensin takahalkiota pari senttiä jotta säätövaraa riittäisi.

Halusin kuitenkin tällä kertaa tehdä yksityiskohdat paremmin, joten pidensin vielä lahkeensuuta 2cm jotta voisin tehdä siihen oikeaoppisen päälle ommellun lahkeensuukaitaleen.

Takin kaava olikin sitten suuritöisempi projekti. Päätin pitää helman laskokset sellaisenaan, koska ne olivat valmiiksi suunnilleen sopivat, samoin takahalkiokappale. Miehusta ja hihat vaativat kuitenkin rankasti muokkausta.

Jarnon ensimmäisen puvun hihat olivat olleet oikeastaan lähestyvän deadlinen sanelema hätäratkaisu, enkä ollut niihin ikinä täysin tyytyväinen. Niiden istuvuus on vain ihan liian moderni, mistä tulen koko ajan tietoisemmaksi. Puku taisi myös jäädä hartiasta pieneksi, koska valuu koko ajan sivuun. Lähdin siis työstämään molempia sovitusversioiden avulla. Epäilin myös selän olevan liian lyhyt, joten pidensin kappaleita vyötäröltä 2cm. Tiirailtuani kuvista mallipuvun langansuuntaa kuvion mukaan päätin myös kokeilla kääntää vähän etukappaleen langansuuntaa, mikä toimikin yllättävän hyvin. Etureuna alkoi heti kaartua tyylikkäästi sivuun ja laskokset jäivät tarpeeksi taakse. Olin myös kaartanut etureunaa hieman enemmän alaspäin aukeavaksi.

Takin yläosa tuntui kuitenkin edelleen kiristävän sekä rinnan kohdalta että hartiasta. Valaistuminen iski kun tajusin halkaista sovitusversion vaakasuuntaan rinnan kohdalta ja neulata väliin kangasta. Lopputulos oli 1,5cm lisäpituutta kädentiellä ja reilu 8cm etureunassa. Kun tein muutokset kaavaan, tajusin miksi kauden kaavat ovat yläosasta niin kaarevia, koska omani alkoi näyttää samalta. Olin tehnyt takin kaavan liivin kaavan pohjalta, eikä silloin tullut mieleen että kauniisti laskeutuakseen enimmäkseen auki jäävä takki tarvitsee lisää etupituutta. Alkuperäisten takkien etumustahan myös topattiin, mikä vaatii myös oman tilansa kaavaan.

Halkaisin myös olan parista kohtaa ja lisäsin sinne samoin kangasta niin paljon kun tuntui sopivalta. Kuten aiemminkin, Jarnon kaava näytti hieman eri malliselta kuin alkuperäiset, koska hartialinja oli pakostakin paljon suorempi. Jokin olalla kuitenkin tökki edelleen, joten lopulta revin olkasaumat kokonaan auki ja annoin takakappaleen asettua itsekseen. Yllätys oli suuri, kun kappaleet kulkivatkin aivan omia teitään, ja jälleen kerran hyvä muistutus siitä että olkaa pitäisi aina sovittaa vain neulaamalla sauma. Vapaasti muotoutuessaan etukappale siirtyi hartialla ulommas ja takakappale puolestaan vaati reilun lisäyksen yläreunaan, 1,5cm kädentielle ja 4cm pääntielle. Tämä saattoi tietenkin johtua myös etukappaleelle lisäämistäni reiluista korotuksista. Oli miten oli, askartelin hieman kangaspalapeliä kunnes sain olan saumalinjat taas kuntoon.

Olin alunperin tehnyt Jarnon ensimmäisen liivin kaavan modernin liivin peruskaavan pohjalta, ja takin puolestaan liivin kaavan avulla. Kenties tämä oli osasyy hartian ongelmiin, mutta etenkin se näkyy kädentiellä. Nyt enemmän period-kaavoja tuijoteltuani tajusin nimittäin että alkuperäisen takin kaavan kädentie on valtava. Ei ihme, etten saanut 1700-luvun tyylistä hihaa toimimaan siihen.

Lisäilin kädentielle kangasta ja säädin sen muotoa sekä hihaa että vain miehustaa sovitellessani. Myös olan korotus saattoi osaltaan viedä kädentietäkin ylemmäs, jossain vaiheessa epäilin juuttuneeni luuppiin lisätä molempia vuorotellen. Valmiin kaavan kädentie on kuitenkin alkuperäistä huomattavasti korkeampi, ja ennenkaikkea kapeampi, jolloin kaavan etuleveys on huomattavasti isompi. Oli hauska huomata että se todellakin alkaa muistuttaa paljon enemmän kauden kaavoja. Jarnon kaavat ovat niin isoja, että minulla on aina ollut hankaluuksia hahmottaa niiden mittasuhteita. Tällä kertaa teippasin välillä kaavoja ulko-oveen ja katsoin niitä kauempaa eteisen toisesta päästä kaavamoniste kädessä, mikä auttoi huomattavasti.

Kaiken tämän säädön seurauksena, kenties nostettuani olkaa jo liikaakin alkoi selkä näyttää sittenkin liian pitkältä. Loppujen lopuksi otin pois aiemmin lisäämäni 2cm. Taskun kopioin suoraan vanhasta kaavasta, mutta muuttuneen etureunan myötä siirsin sitä vähän taemmas.

Työstin hihaa yhdessä miehustan kanssa. Olin jo sovittaessa neulaillut hihaa käsivarresta hieman kapeammaksi. Aloin vähän kerrassaan muokata vanhaa hihaa period-hihojen tyyppiseksi monen sovitusversion kautta. Pääasiallinen kaavaesimerkkini oli Waughin “The Cut of Men's Clothes”-kirjan 1730-luvun puku (diagram XIX), jota olin hyödyntänyt aikanaan paljon myös takin kaavoituksessa. Kaava on tietysti vähän varhainen mallipukuuni, mutta hiha näyttää hyvin samanlaiselta.

Kaarsin hihaa reilusti etusaumasta ja jätin hihansuun leveäksi. Nostin varovasti pyöriön alareunaa jolloin pyöriä madaltui. Myös pyöriön etureunan kaarta piti säätää loivemmaksi. Yritin nyt myös lisätä pyöriön taakse enemmän väljyyttä. Se jättää hihan taakse kainaloon ryppyä, minkä olen lopulta oivaltanut kuuluvan asiaan, mutta antaa paljon liikkumaväljyyttä.

Hiha muotoutui vähitellen sovittamalla ja lisäilemällä sinne minne tuntui tarvitsevan. Lopputulos poikkeaa kaavana merkittävästi lähtökohdasta. Kun tajusin lisätä kangasta etureunaan ja pidentää etusaumaa pyöriö alkoi jotenkin mystisesti muotoutua oikean malliseksi. Se on aiempaa matalampi, mutta huomattavasti leveämpi. Saatuani pyöriön valmiiksi hioin vielä kädentien siihen sopivaksi.

Hihansuukäänteeseen on myös otettu mallia Waughin kaavasta, ja kokeilin sitä myös sovittamalla. Lopputulos on ehkä vähän mallipukua pienempi, mutta sopusuhtainen. Tämän mallisen hihansuun kanssa hihaa sai myös lyhentää että paidan pitsin jäävät kunnolla näkyviin eikä massiivinen käänne näytä liian raskaalta.

Kaavoitustyökin katkesi välillä muiden juttujen painaessa päälle, ja osittain tietysti myös rimakauhusta ja henkisestä laikuudesta johtuen. Visionani oli työstää kaavat sovitusversioineen niin pitkälle että itse pukua voisi tehdä paljonkaan sovittelematta. Esimerkiksi tukikankaiden kiinnitys vaati, ettei mallia enää kesken kaiken juurikaan muutettaisi. Viimein, jossain kohtaa kevättä sain kuitenkin kaavat lopulta tyydyttävään kuosiin.

Materiaalit

Jo aiemmin mainitun varsinaisen pukukankaan lisäksi pukuun upposi joukko muitakin materiaaleja. Housujen vuorissa käytin puuvillamusliinia (vaikka pellava olisikin ehkä ollut parempi vaihtoehto). Liivin selkäkappale, etukappaleen vuori sekä takin selän ja hihojen vuori ovat kuitenkin pellavaa.

Ongelmaksi nousi, mitä käyttää vuorituksen “silkkinä”. Tekstiilituntemukseni kaudelta on siinä mielessä hataraa, että olen tutustunut materiaaleihin livenä varsin vähän ja aina lasin takaa, joten olen vähän hukassa niiden ominaisuuksista, tiheydestä, paksuudesta ja tunnusta muutenkin. Koska viskoosinen päällyskangas ei ole kovin jämäkkää tuntui että vuorissa voisi olla vähän tukevuutta. Budjetin vuoksi silkkitafti oli ilman muuta poissa laskuista, kun päällyskangaskin oli edullista viskoosia, polyesteritafti olisi jo ihan liian peltiä, inhottavaa ommella ja lisäksi hiostavaa. Moderneista vuorikankaista se tavallinen ohut on ihan liian ohutta ja paksumpi satiinisidoksinen viskoosi hieman hankalaa käsitellä. Harkitsin jotain kombinaatiota pellavasta ja sen päälle tulevasta ohuesta vuorikankaasta, mutta lopulta törmäsin kirpparilla todella kivan tuntuiseen, tarpeeksi paksuun viskoosiksi arvelemaani satiiniin. Se oli vieläpä täydellisen kerman väristä.

Erityisesti halusin tällä kertaa panostaa tukirakenteisiin. Tukikankaaksi käytin entiseen tapaan juuttista “säkkikangasta”. Pitäisi varmaan joskus tilata oikeaa buckramia, olen vain jotenkin jumittunut edulliseen, tukevaan mutta hengittävään juuttiin. Lisäksi joissakin kohdin käytin tukena ohuempaa pellavaa ja puuvillanauhaa.

Silkkiliivissä olin tehnyt napinlävet muliinilangalla joka oli mukava työstää. Uskomatonta kyllä en kuitenkaan onnistunut löytämään DMC:n valtavasta lankatelineestä yhtään puvun kankaan kumpaankaan väriin täysin sointuvaa sävyä. Päädyin kokeilemaan Jarnon ensimmäiseen liiviin käyttämääni viskoosista kiiltävää virkkauslankaa, joka näyttikin melko hyvältä. Muistelin langan olleen ärsyttävästi kiertyvää, mutta toisaalta sillä tuli nopeasti valmista, ja se oli myös kestänyt ihan hyvin.

Ensimmäisessä liivissä olin pohjustanut napinlävet paksummalla puuvillalangalla, mutta sittemmin olin katsellut period-lähteitä hieman tarkemmin ja hoksannut napinläpien olevan itseasiassa aika kapeita. Tein koenapinläven tukilankana vain yksi kerros kirjontalankaa, ja siitä tulikin siromman näköinen. Myös työläs pohjustuslangan päättely napinläven päässä jäi pois.




Nyt silmääni alkoi kuitenkin tökkiä langan sävy, joka oli sittenkin etenkin päivänvalossa liian lämmin kullanvärinen kankaan kalpean kellertävään kultaan. Hain Merletosta toisen värin, joka näytti kaupassa räikeän keltaiselta, mutta toimi kankaassa yllättävän hyvin. Se on huomattavasti vaaleampi ja hyppää melko voimakkaasti esiin kankaasta, mutta toisaalta sävy sointuu paremmin. En ollut edelleenkään ihan varma tekeekö se napinlävistä liian huomiotaherättävät, mutta päädyin kuitenkin lopulta siihen.

Napit

V&A:n esimerkkipuvussani, kuten monissa kauden puvuissa on puvun kankaalla päällystetyt napit. Ne ovat miellyttävän edullinen vaihtoehto, koska nappeja on puvussa yhteensä 68 kappaletta.

Pohjina käytin halpoja muovinappeja. Koska kangas oli liestyvää, leikkasin kaikki päällyskappaleet kevyellä liimakankaalla vahvistetusta kankaasta. Palasten kankaalle piirtämisessä, leikkelemisessä ja tukikankaiden kiinnityksessä vierähti muutama tovi.

Housun nappien pohjana on halkaisijaltaan n 1cm kokoinen litteä nappi. Niiden näpertäminen oli pienestä koosta johtuen melko haastavaa, takin ja liivin isommat napit sujuivat helpommin.

Isommissa napeissa napin ja päällisen väliin tuli vielä kerros paksua villakangasta, joka pyöristi kauniisti napin reunat. Harsin ensin päällyskappaleen reunoihin paksun kiristyslangan. Sitten asettelin villakerroksen ja pohjanapin paikoilleen ja kiristelin varovasti lankaa työntäen samalla saumanvaroja kääntymään sisäpuolelle ja kangasta asettumaan tasaisille laskosharjoille. Solmittuani kiristyslangan kiinnittelin vielä laskosten väliin jääviä kiristyslankoja yhteen, sekä vielä toisella kierroksella laskosharjat yhteen koko ajan lankaa kiristäen. Nappien alapuoli jäi aika paksuksi, mutta isommissa napeissa se ei haittaa liikaa.

Työstin nappeja vähän kerrassaan muun puvun ompelun ohessa, jolloin niiden määrä ei tuntunut ihan niin loputtomalta.

Ompelun aloittelua
& Onnettomia sattumuksia

Ompelurakenteissa halusin hyödyntää edellistä pukua enemmän ajanmukaisia tekniikoita, joskin tietysti saatavilla oleviin materiaaleihin soveltaen sekä suorissa saumoissa ompelukonetta hyödyntäen. Tällä kertaa minulla oli jo käytössä "Costume Close-Up"-kirja (Linda Baumgarten, John Watson, Florine Carr), joka oli korvaamaton apu miesten pukujen ompelutekniikoiden mysteerien avaamisessa.

Tapani mukaan olin ostanut todella reilusti kangasta, ja kun koko puvun leikkasi kerralla leikkaussuunnitelmasta tuli vielä kohtuullisen taloudellinen siitäkin huolimatta että kaikki kappaleet piti leikata kuvion suuntaan. Harsittuani suurimman osan lukuisista merkkilangoista leikkasin vielä tukikangaspalat ja huolittelin niiden reunat. Olin ensin ajatellut perussiksakkia, mutta yllätyksekseni 3-piston siksak sitoikin liestyvät reunat parhaiten.

Kiinnitin ensimmäiset tukikankaat taskunläppiin ja takahalkiokaitaleisiin, jotka pakkasin mukaan Ruotsin reissulle autossa askarreltaviksi. Suunnitelmani oli aloittaa niiden napinlävistä ja työstää pukua sitten hiljakseen.




Heti alkumatkasta Gripsholmin linnakierrokselta palatessa odotti kuitenkin tyly yllätys: Tyhmästi autoon jättämäni ompelukassi sekä serkkuni Fabianin reppu olivat toimineet houkuttimena automurtoon. Kummassakaan oli tuskin mitään varkaille arvokasta, mutta Fabian suri kovasti villakangasta ja hosejen kaavaa jota hän oli työstänyt koko edellisen illan (omien pitkien hosejen kokemusteni perusteella sympatiseeraan suuresti), samoin minä upouutta hamettani ja sentimentaalisesti myös ompelupussukkaani, joka on kulkenut mukanani lähes kaikkialla useamman vuoden. Taskunläppien lisäksi pussukassa oli ollut myös koko vyyhti kirjontalankaa, joten vaikka olin jättänyt takahalkiokappaleet majoitustukikohtaan niiden työstäminen loppui siihen. Niin, ja sitten piti vielä yrittää saada jostakin uusi autonlasi kansallispäivän aattona.

Jouduin siis istumaan loppureissun autokilometrit tyhjin käsin, mistä alkuun kriiseilin hieman, mutta tulipahan ainakin lomailtua ompelusta totaalisesti. Muuten reissu olikin oikein mukava ja onnistunut.

Kotiin palattuani kiirehdin heti Merlettoon ostamaan lisää kirjontalankaa, mutta siellä odotti toinen tyly yllätys: Lanka oli kokonaan loppunut. Uutta saataisin ehkä kuukauden sisään.

Aiempana kuvattujen takapakkien vuoksi jouduinkin vaihtamaan housuisin, mutta toisaalta oli ihan hyvä juttu saada ne tehtyä pois alta.

Tällä kertaa päätin lisätä vyötärökaitaleeseen kellotaskun. Sen malli on Costume Close Up-kirjan polvihousuista (vaate 18). Sivusaumojen taskut jätin kuitenkin pois, koska ne tuntuivat vähän turhilta ja lisäksi sivusaumataskut jäävät helposti lepattamaan jos housut ovat vähänkin tiukat.

Tuin juutilla vyötärökaitaleen, sepaluksen napituskaitaleen, etutaskujen kulmat joihin tulisi napinlävet ja lahkeensuun napintushalkion päällipuolen. Kiinnitin vyötärökaitaleen saumanvarat tukikankaaseen ja askartelin kellotaskun oikealle puolelle. Järkeilin sen olevan suunnilleen samantyyppinen kuin moderni listatasku, joten etsin koulumapeista ohjemonisteen ja askartelin sellaisen käsintikkauksin tuettuna. Taskukaitaleen sisäreunaan kiinnitin nauhalenkin kellonvitjojen kiinnitystä varten.

Etutaskujen valmistusmetodi palaili mieleen tehdessä, mutta uuden haasteen muotolaskokseksi kapenevaan taskun sivuun toi kankaan liestyvyys joka ei villassa ollut liiemmin tullut vastaan. Ompeleen revettyä kerran irti luovutin ja turvauduin silitettävään tukikankaaseen pikkuisten saumanvarojen tueksi. Vahvistelin tietysti vielä halkion pohjaa ja reunoja vähän käsin.

Tällä kertaa tein lahkeiden saumat Costume Close Upista oppimallani tavalla kaksinkertaisin saumanvaroin, mikä olikin kerrassaan nerokas tapa vahvistaa liestyvän kankaan saumat. Lisäsin vielä lahkeiden napitushalkioihin napitusvaran takakappaleen reunaan. Sitten kiinnitin vyötärökaitaleen kohdistaen rypytyksen takakappaleella samantyyppisesti kuin vanhoissa housuissa. Rypytyksen kohta olisi oikeasti kannattanut tehdä käsin, koska koneella siitä ei tullut kovin tasaista. Kiinnitin saumanvarat käsin tukikankaaseen ja tikkasin vielä vyötärökaitaleen alareunasta käsin.

Vuoritin housut tälläkin kertaa ohuella puuvillabatistilla, mutta tällä kertaa en alkanut leikkiä sen värjäämisen kanssa vaan jätin sen suosiolla valkoiseksi sisäistettyäni viimein että period-vaatteen vuorin ei todellakaan tarvi olla päällyskankaaseen sointuva.

Kasasin myös vuorin Costume Close-Upin mukaan kokonaan erikseen vyötärökaitaletta myöten, ja kiinnitin sen päälliseen vain vyötärökaitaleen yläreunasta ja taka- ja sepalushalkioiden reunoista käsintikkauksella. Lahkeissa jätin alareunan vielä auki ja kiinnitin vuorin napitushalkioiden reunoihin askarrellen päällisen tapaan lisäpalan napitusvaraan. Sitten aloin työstää napinläpiä.

Olin aloittanut napinläpiurakan jo melko alkuvaiheessa valmistamani sepaluksen napituskaitaleen napinlävistä. En ollut valitettavasti löytänyt pukukankaan väriin sointuvaa silkkilankaa, joten tein napinlävet tukevammalla nappilangalla josta löytyi menettelevä keltainen sävy. Ne eivät ole ihan niin kauniin kiiltävät mutta ainakin tukevat ja kestävät. Vyötärökaitaleen takahalkioon tein nyöritysreiät.

Saatuani vyötäröön napituksen ja takanyörityksen ja lahkeisiin suurimman osan napinlävistä ja napeista housuja sovitettiin ensimmäisen kerran. Vyötärö jäi takaa aika paljon auki, ja takakappaleen rypytyskin osui näin vähän väärään kohtaan, mutta toisaalta en ole vielä ikinä tehnyt housuja jotka eivät olisi käytössä vähän venähtäneet. Kuten edellä todettu, Jarnon vyötärön ympärysmitta myös vaihtelee reippaasti sen mukaan miten paljon milloinkin ehtii liikkumaan. Lähinnä halusinkin tässä sovituksessa nähdä lahkeensuut.

Edellisisissä housuissa olin viimeistellyt lahkeensuun erillisellä kaitaleella johon olin syöttänyt lahkeen etureunaa reippaasti saadakseni lisätilaa polvelle. Tällä kertaa halusin tehdä oikeaoppisen, lahkeen päälle ommellun lahkeensuukaitaleen nyt kun olin viimein tajunnut millainen sen kuuluisi olla. En ole ihan varma saako lahkeen etureunassa näin ollen olla lainkaan syötöstä, tähän materiaaliin se ei myöskään uppoaisi niin siististi kuin villaan, mutta päätin kuitenkin ommella lahkeensuuhun poimulangat ja yrittää syöttää sitä vähän. Sovituksessa arviolta syöttämäni lahkeensuu näytti ihan kohtuulliselta, joten silitin saumanvarat kääntymään pussiin ja ompelin lahkeensuun käsin.

Costume Close Upin mukaan lahkeensuun kaitale voi olla leikattu vinoon, jotta se asettuisi siistimmin kaarevaan lahkeensuuhun. Tämä oli erittäin tervetullut tieto. Leikkasin täysvinon kaitaleen, silitin saumanvarat ja aloin sommitella sitä lahkeensuuhun. Koska en ollut viitsinyt lähteä tilaamaan replica-polvisolkia erikseen laitoin kiinnitykseksi ihan tavalliset kullanväriset soljet. Vuoritin kaitaleen toisen pään ja tein siihen reiän solkea varten.





Housujen valmistuttua siirryin liivin kimppuun. Aloitin takakappaleista, jotka tein kaksinkertaisesta pellavasta. Silkkiliivin tapaan lisäsin päällimmäiseen kerrokseen pukukankaasta olevat kappaleet takahalkion reunoihin ja niskaan, toisin sanoen kohtiin jotka saattaisivat vilahtaa takin alta. Tikkasin alempaan kerrokseen pellavaiset tukinauhat nyörityksen kohdalle. Ompelin selkäkappaleet pussiin koneella jättäen auki sivusaumat ja yläreunan, ja pakkasin ne viimeisteltäviksi käsintikkauksin ja nyöritysrei'in matkaompeluksena. Laiskistuttuani tehokkaimmasta vaiheestani viettämään suurimman osan työmatkoistani ja kahvitauoistani kirjojen (pahimmillaan tasoltaan varsin keskinkertaisten sellaisten) parissa yritin nyt taas suunnitelmallisesti aktivoitua koska puvun käsinompelumäärä vaatisi päivittäistä työskentelyä.




Olin leikannut leveät tukikangaskaitaleet etureunoihin ja vahvistanut vielä reunat tukikappaleeseen ommellulla suoralla juuttikaitaleella, napinläpien puolella 2cm leveällä ja nappien puolella 4cm leveällä. Tuin myös taskujen kohdat ja sivuhalkioiden reunan etukappaleella.




Housujen ollessa loppusuoralla napinläpilankani oli viimein suureksi onnekseni saapunut Merlettoon. Ostin heti varmuuden vuoksi kaksi vyyhtiä ja aloitin liivin taskunläppien koristenapinlävet.

Tällä kertaa päätin kiinnittää vuorin ajanmukaisesti vasta viimeiseksi napinläpien päälle. Ensin olin harsinut päällyskankaan tukikankaan päälle, silittänyt reunat kääntymään tukikankaan yli ja kiinnittänyt ne käsin. Saatuani nyt vihdoin langan aloitin napinläpien ompelun harsinlangoilla merkittyjen linjojen mukaan. Harvan tukikankaan ja pehmeän päällyskankaan läpi neula sujahteli paksummankin langan kanssa todella sutjakasti, ja tiiviimpi vuori olisi ollut yksinomaan häiriöksi. Lopuksi ompelin vuorin käsin reunoihin. Olin aiemmin jättänyt läppien yläreunassa vuorin vielä irti ja ommellut ne koneella paikalleen, ja askarrellut sitten vuorin kiinni läpän alle, mutta nyt päätin vuorittaa taskunläpät kerralla ja kiinnittää ne vain käsintikkauksella jonka kuitenkin tekisin konetikin lisäksi.

Ompelin taskunsuun, vahvistin sen käsintikkauksella ja kiinnitin sitten taskupussin toisen puolen ja taskun läpän paikoilleen. Olin kaavoittanut tukikankaan erittäin tyhmästi niin että se loppui juuri ennen nappeja, jotka olisivat ohuessa kankaassa kaivanneet myös tukea, joten tuin napin kohdat nurjalta puolelta taitelluilla pellavanauhan paloilla.

Selkäkappaleiden ollessa taskunläppien ohella kannettavassa ompeluvaiheessa siirryin ompelupöydän ääressä isompien etukappaleiden kimppuun. Olin jo ensimmäistä pukua tehdessäni ollut jotenkin hämärästi tietoinen kauden tavasta tehdä napinlävet ennen vuoritusta ja ommella lopuksi vuori napinläpien reunoihin, mutta silloin ajatus oli tuntunut kauhean hankalalta ja työläältä. Nyt päätin kokeilla sitäkin takissa ja liivissä, etenkin kun suurin osa napinlävistä olisi vain koristeena, eivätkä napinläpien suttuiset nurjat puolet näyttäisi kovin hyviltä etenkään takin helmassa josta vuorin puolikin saattaisi vilahtaa.

Kiinnitin tukikankaat käsin ja aloitin sitten alimpien, avaamattomien napinläpien työstämisen. Koska pikkuisen kotikoneeni siksak alkoi olla aika löysää tein avattavien napinläpien pohjustuksen vanhemmilla käydessäni äidin koneella, jolla olen aikanaan opetellut ompelemaan.



Päästessäni viimeistelemään niitä viskoosilangalla huomasin ikäväksi yllätykseksekseni että pohjustuksen leveyden vuoksi avattavista napinlävistä tuli huomattavasti alareunan kapeita napinläpiä leveämpiä. Pohjustusompeleita ei kuitenkaan viitsisi hirveästi kaventaa, koska pelkäsin isosidoksisen juutin lohkeavan irti reunasta liian kapealla huolittelulla. Tein avattavat napinlävet valmiiksi, tuijottelin liiviä hetken kriittisin silmin ja lopulta otin ratkojan kauniiseen käteen ja ratkoin alareunan napinlävet pois. Tein ne uusiksi vastaamaan avattujen leveyttä.




Silmäni oli jo ehtinyt tottua sirompiin napinläpiin ja uudet näyttivät vähän turhan massiivisilta, mutta kuten sanottu, en uskaltanut kaventaa toimivia napinläpiä joten muiden leventäminen oli ainoa vaihtoehto. Jo valmiiden taskunläppien napinläpiä en sentään viitsinyt enää alkaa tehdä uusiksi, mutta koska ne eivät ole niin suoraan leveämpien vieressä ero ei pistä silmään niin pahasti. Onneksi törmäsin ongelmaan tässä vaiheessa takkia ajatellen.

Costume Close Upin (myöhemmässä) liivissä etureunoissa ja helmassa on erilliset palat silkkiä pellavavuorin jatkeena. Idea tuntui fiksulta, koska etenkin pääntien kulma kääntyy helposti näkyviin ja silkki- tai satiinivuori näyttää toki hienommalta. Päätin soveltaa hieman ja tehdä satiinikaitaleet vain etureunoihin.

Kirjan kuvassa näkyy erittäin harmillisesti vain nappipuoli, joten napinläpien vuorituksen yksityiskohdat jäävät mysteeriksi. Olen lukenut lähinnä epämääräisiä kuvauksia “vuorikankaan viiltämisestä auki napinläpien kohdalla ja kiinnittämisestä napinläven reunoihin”, mikä kuulostaa minusta rispaantumisen kosiskelulta. Onneksi mahtavassa “At the Sign of the Golden Scissors”-blogissa sattui sopivasti olemaan postaus ratsastuspuvusta, ja erittäin havainnollinen kuva “pieced facing”-tekniikasta. Kiinnitin siis vuorin paloina napinläpien väliin.

Maailmassa, jossa kaikki kaavat ja mitat pitävät aina täsmällisesti paikkaansa palaset olisi varmaan voinut yhdistää koneella jättäen aukon napinläven aukeavalle osalle, mutta tässä todellisuudessa arvelin etteivät ne kuitenkaan osuisi kohdalleen ilman säätöä joten kiinnitin ne kokonaan käsin tukikankaaseen, napinläpien reunaan ja toisiinsa. Se vaati toki hieman näpertelyä, mutta neuroottisen siisti lopputulos oli todella palkitseva.

Silitin ja neulasin vuorin taittumaan etureunoissa pari milliä reunasta ja tikkasin sen kiinni käsin. Kuten housujenkin viimeistelyssä, tikkasin etupistolla suoraan reunojen läpi, koska se mielestäni jämäköittää reunan parhaiten. “Le point a rabattre sous la main”-pisto on myös hankala saada paksun tukikankaan läpi.

Asettelin vuorin pellavaosuuden pakoilleen, silitin ja neulasin reunat ja kiinitin lopun vuorista käsintikkauksella. Olalla asettelin vuorin pituussuunnassa aavistuksen kireälle niin että se asettuisi olan muotoon paremmin, ja tikkasin koneella kerrokset yhteen olka- ja sivusaumoista.

Jäljellä oli enää valmiiden etu- ja takakappaleiden yhdistäminen. Edellisessä silkkiliivissä olin viimeistellyt valmiin takakappaleen sivu- ja olkasaumat etukappaleen päällisen ja vuorin väliin, mikä oli aiheuttanut massiivisen saumanvaramyökyn olalle. Nyt kokeilin päinvastaista. Olin jättänyt selkäpuolen sivusaumat ja olkasaumat sekä pääntien auki, ja ompelin nyt etukappaleet kiinni selän päällyskankaaseen. Silitin saumanvarat selän puolelle ja samalla silitin pääntien saumanvarat. Sitten neulasin vuorin taittumaan saumojen päälle niin että se juuri peitti konetikin, ja niskassa jäi vähän pääntien reunan sisäpuolelle.

Tikkasin ensin käsin niskan pääntien ja kiinnitin sitten vielä sen vahvistukseksi pätkän puuvillanauhaa. En ole varma tämän yksityiskohdan ajanmukaisuudesta, mutta se tuntui järkevältä. Lopuksi tikkasin sivusauman, kädentien ja olan saumanvarat selän puolelle käsin jolloin vuori kiinnittyi samalla. Lopputuloksesta tuli oikein siisti myös sisäpuolelta.

Liivi oli näin onnellisesti paketissa. Kuten sanottu, olin pyrkinyt tekemään liiviä kaavojen varassa hirveästi sovittelematta, ja etenkin kun liivillä oli pohjana onnistunut edeltäjä sitä ei ollut sovitettu missään vaiheessa. Nyt valmiina paljastui, että olin ilmeisesti sotkenut takakappaleen kaavat, ja tähän projektiin kopioimassani ei näyttänyt olevan juurikaan poistoa selkänyörityksen kohdalla koska se meni melkein kiinni. Näyttäähän se tietysti siistiltä, mutta koko nyörityksen idea, koon säätövara meni vähän hukkaan. Jarno tosin vakuutti ettei laihtuminen ole kovin todennäköistä. Muuten liivi näytti ihan hyvältä.

Takki

Suurin haaste, takki oli näin jäänyt viimeiseksi. Jo edellä mainostamani “Costume Close Up” avasi puvun tekemisen ihan uudella tavalla. Sen mukaan takin etu- ja takakappaleet työstettiin vuoria myöten valmiiksi erikseen ja liitettiin saumoista yhteen vasta loppuvaiheessa. Jarnon ensimmäisen puvun tuskallista helman vuoritusta muistellessani tämä tuntui suorastaan nerokkaalta. Laskokset voisi prässätä nätisti ennenkuin ne ehtisivät venähtää, vuorit asetella paikoilleen ja kiinnittää käsin. Hihan istutusta voisi kuitenkin vielä vähän hienosäätää ja helma pitäisi tietenkin jättää varmuuden vuoksi auki ja tasata vasta valmiina. Jo pelkän takin koon ja painon vuoksi tämä tekniikka kuulosti paremmalta kuin hyvältä.

Olin aloittanut heti liivin taskunläpistä päästyäni takin “irto-osien”, taskunläppien, hihansuukäänteiden ja takahalkiokaitaleiden työstämisen.

Hihansuukäänteissä olin lisännyt juuttiin toisen kerroksen vielä vähän paksumpaa juuttia ja tikannut ne siksakilla parista kohtaa. Yritin myös muotoilla tukikankaan jo valmiiksi hieman kaartuvaksi käden päälle. Käänteen alavaran tuki on yksinkertainen. Harsin kappaleisiin tukikankaat ja jatkoin sitten napinläpien parissa. Taskunläpät myös vuoritin valmiiksi, hihansuukäänteet jäivät vielä odottamaan vuoria.

Takahalkiokaitaleessa olin ensin vain harsinut merkkilangat viskoosiin napinläpien kohdille, mutta tehtyäni muutaman totesin että isoa kappaletta käsitellessä viskoosi liukui huolellisesta harsimisesta huolimatta juutin päällä. Kokeilin tikata koneella napinläven keskikohdan kuten olin ennenkin tehnyt, ja se ratkaisi ongelman. Vähän harmi etten ollut tehnyt samaa jo taskunläpissä, joissa kangas kupruilee paikka paikoin. Kahdeksantoista napinläven ompelu oli joka tapauksessa todella näppärää erillisiin kaitaleisiin ilman koko ison takin pyörimistä rypistymässä.

Isoista kappaleista aloitin ensimmäiseksi vasemman etukappaleen. Kiinnitin etureunan tukikankaan, jonka kaareva etureuna oli vahvistettu kapeammalla kaitaleella kuten liivissäkin. Vasemmalla eli napinläpien puolella se oli 1,5cm leveä, oikealla 4cm jotta napit saisivat kunnon tuen. Kiinnitin muuten ensiksi vahingossa väärän puolen tukikankaan, mutta onneksi huomasin mokani ajoissa ennen napinläpiä. Ratkoin sen irti ja vaihdoin oikeaan.

Olin leikannut alkuperäisen juuttitukeni Waughin kaavion (diagram XXXIV) mukaan päättymään olalla noin 4cm ennen kädentietä, vaikka moderni ompelujärkeni väittikin kovasti vastaan, etenkin kun kädentien kaari asettui olalla melkein täysvinoon. Viimein lipesin ja harsin olalle vielä kappaleen ohutta pellavaa, jonka suora langansuunta ehkä tukisi olkaa vähän mutta ei jäykistäisi 1700-luvulla nykyistä pehmeälinjaisemmaksi jäävää hihan saumaa liikaa.

Kiinnitin vielä kainaloon kädentietä kiertämään täysvinon, muotoon prässätyn kaitaleen samaa pellavaa. Helman sivuhalkion reunan tuin n. 4cm leveällä, ylös kapenevalla juuttikaitaleella.

Napinläpien paikat oli harsittu merkkilangoin heti kappaleiden leikkaamisen jälkeen. Minulle oli hieman mysteeri, kuinka monta avattavaa napinläpeä tämän kauden takissa pitäisi olla, mutta lopulta päätin jättää koristenapinläviksi kolme ylintä ja avata seuraavat kuusi. Tikkasin avattavat napinlävet ympäri, tällä kertaa todella kapeasti. Liivissä olin siksakannut napinläpien reunat, mutta koska nyt ei ehtinyt matkaamaan äidin koneen luo enkä jaksanut yrittää leikkiä oman koneeni kanssa, päätin ettei parin napinläven huolittelu pykäpistolla tuntuisi tämän projektin käsinompelumäärässä yhtään missään.

Näpertelin sitten aikani napinläpiä sekä irto-osiin että etureunaan. Siinä sivussa kiinnittelin tukikankaan myös oikeaan etukappaleeseen. Sitten alkoi olla ajankohtaista tehdä päätöksiä lykkäämäni ongelman, helman mahdollisen tukikerroksen suhteen.

Koska olin hataralla tietopohjallani iloisesti hukassa jo siinä, minkä kauden pukua oikeastaan olin lopulta tekemässä, piti metodejakin vähän arpoa. Olivatko 40-luvun massiiviset, jouhikankaalla tuetut kellohelmat jo out? Museopuvun kuvassa ne ainakin näyttävät aika jämäköiltä. Ihan itsekseen, ohuen vuorin kanssa viskoosikankaani todennäköisesti lässähtäisi ja ehkä venähtäisikin toisin kuin kauden tiiviit paksut pukusilkit.

Waughin kirjan havainnollisessa kuvassa etukappaleen helma on tuettu kokonaan mutta takakappaleelta vain laskokset. Waughin mukaan helmat tuettiin 60-luvulle asti, mikä sopisi pukuni aikahaarukkaan. Laskosten tukikangas on kuitenkin kuulemma jonkilaista ohutta villaa tai villavanua. Koska minulla ei ollut aavistustakaan miltä kyseisen materiaalin pitäisi näyttää tai tuntua päätin olla arvailematta ja käyttää jotakin järkeväksi katsomaani. Lopulta päätin Riikkaa konsultoituani ostaa tukevaa pellavaa ja iskeä sen koko helmaan etureunojen juuttituen reunaan asti.

Neulasin tukipellavan paikoilleen, neulasin kevyesti laskosten kohdat ja prässäsin laskokset. Sitten harsin pellavan paremmin kiinni, kiinnitin päällyskankaaseen vyötäröltä, juuttikaitaleeseen etureunoista ja saumanvaroihin sivuista. Toiveissani oli, että tukikangas pitäisi myös laskokset ryhdissään, joten kiinnitin kerrokset käsin yhteen laskosten harjoista ja pohjista. Kuviollisessa kankaassa pohjan värisellä langalla pistojen ei tarvinnut edes olla ihan näkymättömiä hukkuakseen jo vähän matkan päästä katsottuna.

Etukappaleella vyötärölle ulottuva helmatuki toimi samalla näppärästi taskujen tukena. Harsin taskunsuiden vinoihin alareunoihin vielä tueksi nauhanpätkät, ja sitten ompelin taskunsuut, vahvistin ne käsintikkauksella, ompelin taskupussit ja kiinnitin lopuksi taskunläpät. Ompelin myös taskujen ja etureunan napit paikalleen.

Saatuani takakappaleiden helmatuen kiinni ompelin takahalkiokaitaleen paikoilleen ja kiinnitin saumanvarat käsin tukikankaisiin. Vahvistin myös sauman terävää kulmaa päältä muutamalla pistolla ja kiinnitin vielä nurjalle n. 3cm leveän juuttikaitaleen vyötärölle takasaumasta sivuun. Sauman päälle tein viimeiset koristenapinlävet. Myös pääntie sai juutituen ja sivu- ja keskitakasaumat tuin Jarnon ensimmäisen puvun tapaan harsimalla sauman kohdalle molemmin puolin puuvillakanttinauhan. Se toivon mukaan estäisi vinoa takasaumaa venähtämästä ja muutenkin tukisi saumoja joita helman massiivinen paino kiskoisi.

Sitten vuoria kehiin. Kuten edellä mainittu, olin päättänyt vuorittaa puvun viskoosisatiinilla, paitsi takakappaleen yläosan ja hihat pellavalla, ajan henkeen kun näkymättömissä kohdissa nuukailtiin käyttämällä edullisempaa materiaalia. Ajattelin että pellavalla vuoritettu selkä myös ehkä hengittäisi paremmin.

Aloitin etukappaleista. Ensimmäiseksi askartelin liivin tapaan pikkutilkut avattavien napinläpien väliin. Sitten asettelin vuorin kappaleelle ja neulasin sen kohdalleen. Laskoksissa kiinnitin vuorin tukijuuttiin laskoksen pohjasta ja harjasta löyhillä aitapistoilla. Pääntielle ja etureunaan kiinnitin vuorin käsin, samoin sivuhalkioon, tosin jättäen sen irti pelko pitkältä matkalta yläreunasta sivusauman ompelua varten. Sivusaumassa, olalla ja helmassa harsin vuorin paikoilleen n. 5cm saumasta.

Takakappaleella kiinnitin ensin vuorin takahalkiokappaleisiin. Sitten siirryin isomman lopun helman vuorikappaleen kimppuun. Asettelin sen laskoksiin yksi kerrallaan prässäten taitoksen ja kiinnittämällä sen juuttiin aitapistoin. Viimein pääsin sivuhalkioon, jossa etukappaleen tapaan kiinnitin vuorin reunaan jättäen yläreunassa pätkän irti.

Tämä ompelujärjestys, yksityiskohtien työstäminen ennen perussaumojen yhdistämistä on nykylogiikkaan nurinkurinen, mutta jo kappaleiden koon ja painon vuoksi järkevä. Oli myös kätevää pitää kappaleet mahdollisimman pitkään irrallisina, pöydälle tasoon levitettävinä kokonaisuuksina. Niiden lopullinen yhdistäminen oli kuitenkin kaiken valmistavan työn jälkeen vähän pelottavaa.

Aloitin sivusaumoista. Suljettuani ne asettelin sivuhalkioiden päihin pyöreät tukipalat joihin oli leikattu viilto halkiota varten. Koska arvelin että enemmän tukea tähän kohtaan olisi parempi kuin vähemmän, käytin tueksi coutilia. Kiinnitin ne tukikankaisiin ja vahvistin vielä halkion päässä parilla käsinpistolla kaikkien kerrosten läpi. Sitten tikkasin palat kiinni sauman ommeljuovasta koneella – ehkä vähän moderni niksi, mutta toimiva.

Sitten viimeistelin takakappaleen laskosten (tässä vaiheessa jo vähän rispaantuneet) päät kääntäen päällyskankaan tukipellavan reunan yli ja lopuksi kiinnittäen vuorin. En ollut ihan varma, pitäiskö selän pellavavuori lisätä vasta viimeiseksi, mutta päädyin kuitenkin harsimaan sen paikoilleen takakappaleisiin jo nyt niin että kappaleiden reunoihin jäi runsaasti ompeluvaraa saumoja varten. Vyötärölle vuorin alareunan sai jo kiinnitettyä kunhan jätti vielä varaa keskitakasauman ompelua varten. Sivusaumassa kiinnitin vuorin saumanvaroihin.

Seuraavaksi sama temppu etukappaleelle, laskosten päät pakettiin, vähän ylimääräisten saumanvarojen saksimista ja lopulta etukappaleen vuori kiinni sivusaumaan. Takin sisäpuolelta katsottuna alimmat laskosvarat tikkasin koneella päällyskankaan läpi. Päällyspuolellahan sivuhalkioden päässä on aina nappi, ja epäilen vahvasti että sen merkitys on juuri peittää laskosten päiden kiinnityspistot. Muiden laskosten päät ompelin kerros kerrallaan kiinni alimpiin laskosvaroihin.

Valmis paketti on tukikankaista johtuen melko paksu, mutta tukevan tuntuinen, ja kokonaisuudessaan tämä tapa viimeistellä sivuhalkiot oli huomattavasti kivuttomampi kokemus kuin ensimmäisen puvun kanssa sähläämiseni.

Seuraavaksi ompelin olkasaumat ja keskitakasauman. Koska olin tässä kohtaa varsin toimeliaassa ja optimistisessa vireessä ompelin samantien pääntielle ja olkasaumoihin tukinauhat, saumanvarat tukikankaisiin ja vielä takakappaleen vuorin paikoilleen. Sitten, viimein, sovitin takkia Jarnolle.

Heikko kohta paljastui tässä. Olkasaumassa oli jotain aivan ihmeellistä vetoa, näytti kuin selkäkappaleen puoli saumasta olisi ollut ihan liian pitkä. Olin näköjään sovitusversiota säätäessäni sössinyt jotakin kaavan korjailussa tai sitten vain valmiin helman paino kiskoi kangasta pahemmin kuin sovitusversiossa. Myös keskitakasauma pussitti lapaluiden kohdalta, minkä oikeastaan olisi voinut ennakoida. No, ratkoin vuorin ja tukinauhat irti ja kävin uudelleen saumojen kimppuun.

Keskitakasauma oli sinänsä helppo nakki, ratkoin vain tukinauhat irti ja harsin ne uudestaan noin sentin kireämmiksi keskittäen syötöksen yläselkään. Höyrytin kankaan asettumaan kiltisti tukinauhojen mukaan ja ompelin sauman uudestaan, jolloin se istui jo ihan nätisti. Olkasaumojen kanssa sain sensijaan tapella huomattavasti enemmän lyhentäen takakappaleen saumaa ja muotoillen sitä vielä vähän uudestaan. Lopulta selkä alkoi kuitenkin näyttää kohtuulliselta, ja ompelin tukinauhat ja vuorin uudelleen paikoilleen.

Siirtykäämme hetkeksi hihoihin.

Kuten jo mainittu, vuoritin ne samalla luonnonvalkoisella pellavalla kuin liivin. Siinäkin kokeilin uutta kreivin aikaan bongaamani jippoa: Isis Wardroben Elisa esittelee blogissaan kuvasarjan kera period-vuoritusniksin, jossa hihan etusaumassa vuori ja päällyskangas ommellaan yhteen. Se on paitsi nopea ja näppärä myös pitää vuorin hyvin paikoillaan kaarevassa hihassa. Koska halusin ommella pyöriöllä kiinni vain hihan päällyskankaan ja kiinnittää vuorin lopuksi piilottamaan saumanvarat jätin etusauman yläreunassa sauman ompeleen päättymään pari senttiä ennen, ja ompelin vuorin ja päällyskankaan saumat loppupätkältä erikseen. Ompelin vielä päällyskankaan pyöriölle syötöslangan hihan istutusta varten.

Saatuani hihansuukäänteiden napinlävet valmiiksi yhdistin kappaleet ja kiinnitin saumanvarat käsin tukikankaaseen. Kahdesta erikseen tuetusta kappaleesta tehty hihansuukäänne taittuu keskisaumasta museopukujen tapaan, ja oli kiva huomata taas yhden yksityiskohdan tuoma ero.

Käänteiden vuorittaminen oli vähän haasteellisempaa, ja neulailinkin vuoria moneen kertaan saadakseni sen asettumaan siististi kaarevaan kappaleeseen pussittamatta, avoin alareuna kun jättäisi sen näkyviin. Lopulta kuitenkin kerros kerrokselta työstetyt käänteet näyttivät aika lailla siltä kuin pitikin. Jätin alavarassa vuorin vielä irti hihansuuhun kiinnitystä varten.

Ompelin hihansuukäänteiden reunat koneella hihansuihin. Silitin saumanvarat käänteiden puolelle ja kiinnitin ne käsin tukijuuttiin. Lopuksi kiinnitin käänteiden vuorin sauman peitoksi.

Oli siis tullut aika liittää valmiit hihat lähestulkoon valmiiseen takkiin. Hihat yllättävät usein, niin nytkin. Moninkertaisista sovitusversioista huolimatta jokin tuntui yhä mättävän. Neulasin ja harsin hihaa moneen kertaan, mutta se tuntui aina joko vetävän olkaa sivuun tai jäävän liian alas. Myös syötöstä tuntui yhtäkkiä ilmestyneen jostain mystisesti lisää. Tai, no, ei ehkä niinkään mystisesti, kädentie oli taitanut ehkä vähän pienentyä olkasauman kanssa tapellessani. Toisaalta taas hiha tuntui asettuvan kainalossa ylemmäs. Myös takaa sitä sai istuttaa syvemmälle takakappaleen puolelle kuin olin kädentielinjaksi harsinut, edelleen ehkä olkasauman muutoksen myötä.

Murehdin ongelmallista hihaa jonkin aikaa, mutta lopulta päätin ettei se siitä suremalla paranisi ja ompelin hihat kiinni. Kavensin saumanvarat ja ompelin vielä koneella niihin puuvillanauhat estämään venymistä.

Olin tosiaan taas tehnyt kaiken tämän, kun huomasin että helma ei takana laskeutunutkaan ihan niinkuin piti. Takahalkion reunat menivät aivan liikaa ristiin ja sivuhalkioden yläreuna näytti roikkuvan liian alhaalla. Hetken mainailtuani jäljitin ongelman syyksi edelleen kädentien (josta tulikin tämän projektin varsinainen syntipukki). Hetken mietittyäni ratkoin hihojen alareunat irti, kiskoin kainaloa noin sentin ylemmäs ja syötin kädentien puoliväkisin takaisin hihaan. Tikkasin tukinauhat äkkiä takaisin ennenkuin kädentie venähtäisi uudestaan. Kainaloon jäi vähän ryppyä etenkin toisella puolella, mutta se piiloutuu sinne melko hyvin. Helma puolestaan ryhdistyi tarpeeksi ollakseen siedettävä.

Hihan ylimääräinen syötös olalla vaivasi minua kuitenkin yhä, ja päätin kokeilla ommella pyöriön täytteeksi kaistaleen villavatiinia. Vaikutus ei ollut kovin suuri, mutta ei häiritsekään, joten jätin ne paikalleen. Viimeistelin vielä kädentiet takin sisäpuolelta ompelemalla hihan vuorin kädentielle.

Helmassa vuori oli vasta harsittu kiinni n. 5cm reunasta, koska arvelin helman tasapainon saattavan muuttua radikaalistikin valmiissa takissa. Olin ollut ihan oikeassa. Etenkin takaa helma oli yllättävän pitkä. Ikävintä siinä oli se, että takahalkion alimmat napinlävet tulivat melkein reunaan kiinni. Asia suututti minua valtavasti, mutta vähän rauhoituttuani otin ratkojan kauniiseen käteen ja purin ne. Höyryttämällä kangas onneksi palasi lähes entiselleen niiden jäljiltä, vaikka työ menikin hukkaan. Tukikankaiden ompeleitakin sai vähän purkaa alareunasta. (Kuva on luonnollisesti valmiista korjatusta takista.)

Purkuhommien jälkeen tasasin helman silmämääräisesti ja vähän lattiasta mitatenkin takin ollessa päällä. Harsin ja paikoin merkkasin liidulla reunan kohdan päällyskankaaseen, tasasin tukikankaan reunaan ja silitin päällyskankaan sen yli. Kiinnitin saumanvarat käsin tukikankaaseen ja viimeisenä neulasin vuorin paikoilleen ja kiinnitin sen tikkaamalla reunan käsin. Muutaman kerran jouduin taas purkamaan kun vuori yllättäen kiristikin.

Tein ensin toisen puolen helman valmiiksi ja tasasin sitten toisen sen mukaan, sovittaen laskosten reunat sivuhalkiossa kaikki suunnilleen saman mittaisiksi. Jotenkin laskosten takareunat onnistuivat kuitenkin venähtämään ja huomasin sovittaessa niiden vilkkuvan ikävästi. Purin taas vähän ja saksin laskokset reippaasti lyhemmiksi, kenties jopa liikaakin, mutta ainakin nyt jäävät piiloon. Lopulta sain kuitenkin helman kunnialla kasaan, ja askartelin vielä sivuhalkioon napinlävet halkion puoliväliin ja helmaan. Lopuksi kiinnitin laskokset toisiinsa ja helmaan pykäpistoilla päällystetyillä lankalenkeillä, vaihe jonka edellisessä puvussa olin skipannut. Tämän viimeisen sain potkittua itseni tekemään vasta kun sovittu kuvauspäivä läheni.

Työstin pukua yhteensä yli vuoden, askarrellen toki kaikkea muutakin siinä ohessa. Etenkin loppuvaiheessa takki lojui pitkiä aikoja koskemattomana koska en jaksanut perehtyä ilmenneisiin ongelmiin. Osansa oli kenties silläkin että kyseinen vuosi oli työkuvioiden kannalta stressaava, mutta toisaalta iso omaehtoinen projekti toimi myös terapeuttisena.

Kuten yleensäkin jotakin isompaa kokonaisuutta tehdessä olin lopulta iloinen vain saadessani sen pois käsistäni, mutta kuten yleensä myös käy, katsellessani kuvia valmiista puvusta totesin että se on itseasiassa aika hyvän näköinen. Virheitä toki löytyy, kuten olkasauman ja hihan istutuksen pienet ongelmat sekä etenkin selkeä kämmi, takin etureunojen aaltoilu joka johtuu huonosti valmistelluista tukikankaista: Tukikankaan vinoon reunaan venymistä estämään tarkoitettu suora kaitale on ommeltu liian pitkänä reunaa venyttäen, ja huomasin tämän aivan liian myöhään. Hyvä esimerkki siitä, että kaikki työvaiheet on tehtävä huolellisesti. Pystyn kuitenkin elämään sen kanssa. Myös valintani laittaa liiviin ja takkiin samankokoiset napit syö aavistuksen ajanmukaisuutta. Kankaaseen ja puvun malliin yleensä olen kuitenkin yhä rakastunut.

Rakenteiltaan raskas puku myös tuntuu pitävän muotonsa hyvin ainakin kuljetuksessa, ja kiinnitetyt laskokset pitävät helman siistinä ja viikkaamisen helppona. Aika näyttää, miten takki sitten pitää muotonsa pidemmässä käytössä. Hyvä juttu on myös se, että Jarno vakuutti uuden puvun olevan villapukua huomattavasti vilpoisempi päällä, vaikka kuvauspäivä olikin helteinen, mikä oli yksi tavoitteeni.

Olen iloinen myös siitä, että vaikka nytkin tehdessä nousi esiin ongelmia homma tuntui kuitenkin olevan vähän paremmin hallinnassa kuin ensimmäisellä kerralla, ja minulle jäi paljon selkeämpi näkemys siitä mitä olin tekemässä. Sekä kaavoituksessa että ompelutekniikassa pääsin selvästi eteenpäin edellisestä versiosta, ja lähtökohdat mahdollisen kolmannen puvun tekemiseen ovat taas paljon paremmat. Silkan työmäärän vuoksi en ole lähdössä siihen ihan heti, koska haluan tehdä välillä muuta, mutta todennäköisesti joskus innostun taas uudestaan.

Suuret kiitokset Seurasaaren ulkomuseolle idyllisestä kuvauspaikasta!