Pet en l'air, 2010
Pet en l'air, tai lyhyt robe on söpö ja käytännöllinen sekä
materiaalin osalta pienikulutuksinen. Se on myös mainio
harjoitusversio ihka oikeasta robesta. Ulkoilmatapahtumissa sen
voi yhdistää helposti pestävään hameeseen. Tässä joukko syitä,
miksi valitsin sen seuraavaksi pukuprojektikseni Robe a la Anglaisen jälkeen.
Minulla oli valmiina tummansininen
hame, joten halusin jonkun siihen sointuvan sävyn ja jokin
vaaleanpunaisen sävy tuntui viehättävältä ajatukselta. Lyhyt
matka Tallinnaan sattui sopivasti visiointivaiheeseen, ja
kiertelin läpi kangaskauppoja hyvien löytöjen toivossa. Löysin
oikeastaan aivan täydellisen kankaan, henkeäsalpaavan kauniin
vaaleanpunaisen silkkisatiinin, mutta hintaakin tällä
ihanuudella luonnollisesti oli. Olisin kenties raaskinut uhrata
tämän vaatteen kokoisen summan upeaan kankaaseen, mutta
toisaalta henkinen kynnys iskeä saksia niin mielettömään
materiaaliin voisi olla liian suuri, ja Jarnon takin
leikkaamisen aiheuttaman henkisen stressin juuri kokeneena jokin
paineensietokykyäni paremmin vastaava materiaali alkoi tuntua
houkuttelevammalta. Kohtuuhintaista dupionia toki saa monissa
väreissä, mutta koska dupionkaan ei ole autenttista aloin
harkita jotakin härskin muovista mutta edullista vaihtoehtoa.
![pet en l'air](kuvat/pet8.jpg)
Kierroksen viimeisessä kaupassa
silmiin pomppasi hykerryttävän pinkki tafti, joka oli kuin
suoraan Sofia Coppolan Marie Antoinettesta. Period-minäni tiesi
hyvin sen olevan aavistuksen liian pinkki ja tietenkin
tekokuitua, mutta toisaalta mieleeni syttyi vastustamaton visio
lähes koomisen ylisöpöstä asusta, kenties hieman tribuuttina
tuolle ei aivan autenttiselle mutta herkullisen kauniille
elokuvalle. Hintakaan ei ollut paha, joten kangas lähti mukaan.
Itse projektiin käsiksi pääseminen kesti taas jonkinaikaa,
tappelin Jarnon puvun kanssa,
näpertelin muuta ja podin yleistä kaamossaamattomuutta. Kävin
kuitenkin välillä kaapilla ihastelemassa kangasta, jonka hehkuva
väri saa hyvälle tuulelle. Viimein kevättalvella aloitin
projektin, saatuani ensin viimein valmiiksi sen vaatimat
sivuvannekorit, joista voi lukea 1700-luvun
alusvaatesivulta.
![Janet
Arnold Patterns of Fashion 1](kuvat/pet24.jpeg)
Kaavoitus
Kaavoituksen mallina oli Arnoldin “Patterns of Fashion 1”-kirjan
pet en l'air, josta kopion selän laskostuksen (joka näyttäisi
poikkeavan hieman varsinaisen roben laskostuksesta vaikka
näyttää samalta, todennäköisesti koska lyhyt malli ei vaadi niin
syviä laskoksia), pituuden ja hihansuuröyhelön mallin. Myös
helman leveys tulee tuosta kaavasta, tosin sovituksen jälkeen
lisäsin etukappaleen puolelle vielä yhden sivulaskoksen.
Takakappaleen vuori on otettu polonaisen kaavasta, etukappale
rakennettu samoin polonaisen kaavoista sovitusversion avulla
lisäten etureunojen laskoskaitaleet. Arnoldin kaavasta poiketen
halusin etukappaleelle vyötärösauman tiukempaa istuvuutta
tavoitellen, se on hahmoteltu sovittamalla. Hihan kaava on
työstetty polonaisen hihasta, muiden hihan kaavojen avulla
(Arnoldin ja Waughin kirjat) ja sovitellen.
![](kuvat/pet1.jpg)
Vuorin kaavan sovitusversioita seurasi siis koko vaatteen
sovitusversio. Se tuntui toimivan varsin hyvin, hihan yläosan
tarkka muoto jäi vielä hieman hämäräksi mutta ajattelin
viimeistellä sen varsinaisessa hihassa. Etukappaleen
laskoskaitaleet lepattivat korsetin yläreunan kohdalla, mutta
kaavoittajaminäni vakuutti sen olevan väistämätöntä vartalon
kaartuessa – etureunat pitäisi joko siirtää keskemmäs, mikä ei
sopisi malliin, tai reilusti ulommas, mikä tekisi pääntiestä
kenties liian avaran. Tai sitten korsetin pitäisi olla todella
litteän mallinen. Päätin siis sietää lepattavia kaitaleita.
Toinen kysymysmerkki tässä vaiheessa oli, mitä tehdä
etulaskoskaitaleiden päille. Taas kerran huomasin, että vaikka
asiaa luulee tutkineensa kysymyksiä pompahtelee esiin pitkin
matkaa. Monissa puvuissa näyttäisi että ne olisi ommeltu helman
etureunojen päälle ja piilotettu koristelulla, joissakin taas
jätetty lepattamaan itsekseen. Mm.
tässä
pet en l'airin reproduktiossa, jota olen muutenkin
tarkastellut malliksi kaitaleiden päät on jätetty laskeutumaan
itsekseen, mikä näyttää ihan kivalta. Samoin kuin omassani, myös
tuossa helman etureunat kääntyvät voimakkaasti sivuun, joten
kaitaleiden päät eivät niihin ihan siististi asettuisikaan.
Ompelu
Ompelurakenteet ovat kokoelma kirjatietoa (Waugh & Arnold), muiden ompelijoiden
nettisvuilta opittua (mm. Demodecouture
ja Rocking the
Rococo), La Couturiere
Parisiennen ohjeita ja omia päätelmiäni ja
oikopolkujani.
Lähes valmiilla kaavoilla varustautuneena
kaivoin kankaan esiin kaapista ja aloin silittää taitosryppyjä
pois. Kuten usein käy, malttamattomana yritin höyrytellä
ennenkuin rauta oli kunnolla lämmennyt ja kankaalle loiskahti
vettä. Silittelin huolettomasti eteenpäin kunnes huomasin, että
vesitahrat eivät haihtuneetkaan itsekseen, vaan jättivät
rengasmaiset jäljet. Yritin kastella tarhakohtia uudestaan ja
höyryttää tahrat kuiviksi, mutta läiskät vain laajenivat. Olen
harvoin työskennellyt asetaattitaftin kanssa, joten tämä oli
todella tyly yllätys. Eräs syy valita tekokuitumateriaali oli
hinnan ohella sen huolettomuus, mutta jos pelkkä vesi jättäisi
tahroja mitä puvun käytöstä käytönnössä tulisi?
Manailin ja mietin hetken pitäisikö etsiä kokonaan uusi kangas,
mutta toisaalta olin hyvässä työvireessä, olin muuten kovin
ihastunut kankaaseen ja niinpä päätin, kenties tyhmästi, jatkaa.
Yritin leikata väistellen pahimpia tahroja, mutta leikattuani
huomasin toiselle puolelle etukappaleen helmaa jääneen pahan
läiskän. Upotin koko kappaleen vatiin ja nostin kuivumaan. Tällä
tahrat toki katosivat, mutta eri asia olisi miten siististi valmis
vaate kuivuisi. Mutta koska olin jo leikannut kankaan, jatkoin
sitkeästi eteenpäin, vaikka projekti alkoikin hieman epäilyttää.
Olin jo valmiiksi ajatellut
oikovani mahdollisesti hieman tässä projektissa, ja tekeväni
joskus mahdollisesti seuraavan oikean roben paremmin.
Kangasongelmat vahvistivat tätä päätöstä, ja päätinkin hyödyntää
ompelukonetta missä vain mahdollista. Minulla oli valmiina
joskus alesta ostamaani tukevaa harmaata
puuvilla-polyesterikangasta, samaa jota olin valkoisena
käyttänyt polonaisen ja korsetin vuoriin, ja jota olin nytkin
hyödyntänyt sovitusversioissa. Olin alunperin aikonut tehdä
oikeaan pukuun valkoisen vuorin, mutta tässä kohtaa päätin
jatkaa säästöbudjetilla ja käyttää harmaata, eihän se mihinkään
näkyisi.
Roben vuorin selkään tulee
nyöritys, josta voi hieman säädellä roben kokoa ja joka
helpottaa huomattavasti etureunojen neulaamista paikoilleen. Se
jää ulkopuolelta piiloon selkälaskosten alle. Oikeasti tuo
nyöritys pitäisi toki toteuttaa käsintyöstelyillä rei'illä,
mutta tässä kohtaa turvauduin valmiiseen lenkkinauhaan jonka
tikkailin rennosti koneella yhdessä vinonauhasta tehtyjen
luukujien kanssa.
Ennen selkälaskosten asettelua arvelin käytännölliseksi päärmätä
taskuhalkioiden reunat. Koska kangas oli tuplaleveää, olin
käyttänyt hyväksi koko leveyden, enkä viitsinyt tehdä saumoja
pelkkien autenttisten kangasleveyksien seuraamiseksi.
Taskuhalkioille leikkasin siis vain halkiot ja päärmäsin ne
kapeasti. Koska alareunan takaa aavistuksen pidemmäksi kaarrettu
malli oli näyttänyt jo sovituksessa hyvältä sain harvinaisen
tilaisuuden ommella helmapäärmeen jo tässä vaiheessa. Se on
kiinnitetty monien aikakauden pukujen tapaan simppelisti pienillä
etupistoilla. Jätin päärmäyksen vajaaksi etureunoista niiden
viimeistelykaitaleita varten.
Tässä vaiheessa, oikeastaan lähes ensimmäisenä päärmäsin myös
hihansuuröyhelöt. Suhtaudun melko epäilevästi autenttisten
leikattujen reunojen kestävyyteen, etenkään hihansuissa jotka
hankaavat koko ajan johonkin, joten päärmäys tuntui hyvältä
ratkaisulta, etenkin mikäli pukua joutuisi ahkerasti pesemään.
Toisin kuin helmassa ne on päärmätty perinteisellä
päärmäyspistolla, jotta lopputulos näyttää joka puolelta
siistiltä. Pienet röyhelökappaleet kulkivat näppärästi mukana
bussissa.
Saatuani siis helmapäärmeen valmiiksi olikin aina käydä käsiksi
laskostukseen. Olin harjoitellut sitä jo sovitusversiossa ja
merkinnyt kaavaan hyvät merkit laskosten suunnista, joten tällä
kertaa se olisi sujunut melko nopeasti. Kävi vain niin, että heti
alkuun päästyäni huomasin selvästi kankaan huonon ominaisuuden
numero kaksi, se olikin yllättävän läpikuultava ja harmaan vuorin
valkoiset luukujat paistoivat läpi hyvin selvästi. Okei, nehän
jäisivät laskosten alle, mutta entä sitten harmaan miehustan
vuorin ja valkoisen hihan vuorin kontrasti? Vuorikankaan voisi
tietenkin vielä vaihtaa, mutta miten tumma alushame taas kuultaisi
läpi?
![](kuvat/pet17.jpg)
Tässä kohtaa harkitsin toisen kerran projektin hylkäämistä.
Toisaalta, olin kuitenkin leikannut sen, ja edennyt jo vähän,
joten päätin taas jatkaa. Hain kaupasta valkoista kangasta, tein
uuden vuorin, ja siinä sivussa ehdin miettiä hieman tarkemmin myös
nyöritystä ja päädyin muuttamaan sitä hieman kaventaen ja
pyöristäen halkion yläreunaa niin ettei se joutuisi rasitukselle,
ja samasta syystä reunustaen senkin vinonauhalla. Autenttisuudesta
viis, olen hysteerinen tiukkojen vaatteiden keston suhteen.
Luukujien alapäissä on muuten helpohkosti purettavat tikkaukset
siltä varalta että luut poistettaisiin pesua varten. Helman
läpikuultavuuden jätin myöhemmin surtavaksi, Arnoldin esimerkin
tapaan koko vaatteen vuorituskin olisi mahdollista mutta pelkäsin
liukkaan kankaan käyttäytyvän huonosti yhdessä vuorin kanssa
(polonaisen puuvillakankaat olivat aivan toinen juttu), ja
sitäpaitsi en halunnut enää purkaa helmapäärmettä.
Kuten sanottu, laskostus oli periaatteessa helppoa, mutta
liukkaassa kankaassa laskoksia sai kuitenkin asetella hetkisen.
Minulle oli hieman epäselvää pitäisikö ne tikata vain keskenään
vaiko vuoriin kiinni, mutta vuoriin tikkaaminen tuntui mukavan
jämäkältä ajatukselta ja kenties ehkäisisi liestymistä pistojen
ympäriltä. Kiinnitin siis laskokset päällimmäisten laskosten
reunoista vuoriin jälkipistolla.
Seuraavaksi kiinnitin etukappaleen yläosan helmaan, ja aloin
asetella sitä vuorin päälle. Etureunan rakenne on La Couturiere
Parisiennen ohjeesta. Etureunan suoraan alaosaan kiinnitin vuorin
koneella, yläreunaan käsin. Kiinnitettyäni reunan vuoriin neulasin
ja harsin taftin ja vuorin yhteen kädentiellä, ja sitten asettelin
ylimääräisen kankaan (joka jäi kaavassa suoran laskosvaran ja
kaartuvan reunan väliin) muotolaskokselle reunan viereen, silitin
ja ompelin sen käsin. Tuo laskoshan jää reunakaitaleiden alle
piiloon. Reunakaitaleet olin silittänyt jo aiemmin taitteelle
ulkoreunasta, nyt silitin sisäreunaan sopivan saumanvaran ja
ompelin ne käsin kääntymään kaitaleen sisään. Tähän voisi
periaatteessa kehitellä modernin oikotien ompelemalla kaikki
reunat pussiin vuorin kanssa (tätä käytin sovitusversion
kasauksessa), mutta tietenkin tämä alkuperäinen metodi antaa
kenties enemmän säätövaraa eikä lopulta ole hirveän hidas, koska
saumat eivät lopulta ole niin pitkiä. Harrastusompelussa työaika
on tietenkin suhteellinen käsite, ja äänikirjat ovat viihdyttävää
ompeluseuraa.
Saatuani etureunat kasaan oli sivusaumojen vuoro. Taas kerran piti
päättää tuttujen ja erilaisten näkemieni, lukemieni ja puoliksi
käsittämieni metodien välillä, valitsin ommella taftin ja vuorin
saumat molemmat erikseen (taftin ensin) niin että ne päätyivät
nätisti pussiin. Tätä varten kädentien harsinta etukappaleelta
piti tietenkin purkaa, ja tehdä sauman jälkeen uudestaan koko
kädentielle. Nyt saatoin myös ommella taftin kiinni vuorin
laskosten alta (n. 5cm sivusaumasta vyötäröllä), tikkaus joka
tekee selästä tiukemmin istuvan.
Tässä kohtaa oli vuorossa sovitus. Kokosin toisen puolen
sivulaskokset neuloilla, ja ompelin olan kiinni. Olan mittaa voisi
tietenkin tässä kohtaa vasta tarkistaa, mutta koska
sovitusvaatteeni oli ollut melko valmis päätin että saisihan
konetikinkin vielä purettua. Olka kuitenkin näytti edelleen
hyvältä, ja muutenkin mekkonen oli niin suloinen että uskoni
siihen alkoi palata. Iloiseksi yllätyksekseni myöskään helma ei
tumman hameen kanssa kuultanut läpi niin pahasti kuin olin
pelännyt, ainakaan sisävalossa.
Asettelin sivulaskokset kunnolla, reunat hieman lomittain, ja
tikkasin ne yläreunasta yhteen. Kiinnitin yläreunat vuoriin jonka
olin kääntänyt reunoista sisään. Kiinnitin myös vuorin reunaa
jonkin matkaa etukappaleen vyötärösaumaan.
Sitten viimeistelin takakappaleen yläreunan näpertelemällä sen
vaakasuuntaisen kaitaleen, jonka kulmat olivat varsin kiinnostavat
saumavarojen piilotuksen osalta. Kaitalehan kääntyy yläreunan yli
sisäpuolelle viimeistellen reunan. Oikeasti sen pitäisi kääntyä
leikatun reunan yli, mutta olin pelännyt olkasauman keston
puolesta jos se päättyisi raakareunaan ja niin olin jättänyt
yläreunaan saumanvaran, jonka käänsin nyt kaikkinen laskoksineen
kaitaleen mukana sisäpuolelle, kääntäen kaitaleen reunan lopulta
niiden alle. Kaitaleen alle sai näppärästi piilotettua reunan
silitystä tiukemmin kääntävän konetikin. Lopputulos on paksu ja
jäykkä, mutta kenties maltan toisen kerran miettiä tämän loppuun
asti ja tehdä kunnolla. Olkasaumojen saumanvarat viimeistelin
kanttinauhalla.
Olin jo aiemmin ommellut hihat, taftin ja vuorin erikseen,
yhdistäen ne hihansuusta pussiin ja tikkaamalla käsin päältä.
Rocking
the Rococon esimerkin mukaan jatkoin käytännöllisellä
linjalla silittäen röyhelöiden yläreunaan taitteen ja poimuttaen
ne 1,5 cm reunasta vapaalla kädellä ommellulla poimulangalla.
Kiinnitin poimutetut röyhelöt hihansuihin käsin poimujen pohjista,
ja vaikka poimutus ei etenkään ensimmäisessä hihassa ole aivan
tasainen niistä tuli todella herttaiset. Syy hihansuiden
viimeistelyyn jo tässä vaiheessa oli tietenkin se, että
sovitusversion perusteella hihan pituus ja väljyys olivat jo
valmiiksi sopivat, ja hihan pyörittely kävi huomattavasti
kätevämmin ilman perässä roikkuvaa pukua. Eläköön sovitusversiot.
Hihan istutuksessa kaipaa aina kloonia tai täydellistä
sovitusnukkea, omassani kun on se vika että sille ei kainaloista
istu mikään tiukkahihainen, mikä häiritsee huomattavasti hihan
istutusta. Tällainen hihahan ommellaan normaalisti kainalosta,
mutta yläreuna laskostetaan ja kiinnitetään suoraan olan päälle,
minkä etureunojen laskoskaitaleet toki peittävät. Kokeilin ensin
hieman löytääkseni hihan tasapainon, ja määriteltyäni etukappaleen
olkasauman kohdan (joka viettää aavistuksen raglanmaisesti sisään)
ompelin hihat kiinni olan kohtaa lukuunottamatta. Neulailin
laskoksia moneen kertaan ennenkuin olin jotenkuten tyytyväinen,
harsin merkkilankoja ja kopion niitä toiseen hihaan saadakseni
olat symmetrisiksi. Kun aloin kiinnittää laskoksia, jokin silti
tökki vieläkin.
Sähläsin hihojen kanssa ties kuinka kauan. Lopulta päädyin
leventämään niitä hieman etureunasta ja syöttämään etupuolelta
olkaa reilummin kuin kenties olisi tarkoitus, koska ne tuntuivat
kiristävän aina siitä kohtaa. Arvelen tosin, että syy voi olla
myös omassa ei aivan aristokraattisessa ompelijan ryhdissäni,
olkapäät pitäisi vain aina muistaa vetää taakse niin
period-hihakin istuisi. Luulen myös että lopulta hihan pyöriölle
tuli ehkä jo liikaakin väljyyttä.
Nostin myös hihoja kainalosta sentin ylemmäs arvellen näin
lisääväni niiden liikkuvutta etteivät kiinnitysneulat lentelisi
tanssiessa. Joko siksi tai siitä huolimatta kainaloon ilmestyy
näköjään käytössä iso ryppy - kenties joku kaavoitusguru osaa
joskus kertoa minulle miksi, niin että voi välttää sen seuraavassa
robessani.
Hihoista tuli myös sittenkin kenties aavistuksen pitkät, koska ne
tahtovat käytössä sitkeästi pyrkiä ylöspäin rypyttyen olkavarresta
- tosin kenties tämä saattaa jopa kuulua asiaan. Reilun mittaiset
aluspaidan hihat joita saa jatkuvasti tunkea hihojen sisään eivät
muuten juuri auta asiaa. Ne ovatkin tuunauslistalla, tosin saa
nähdä koska oikeasti pääsen niihin käsiksi.
No, näistä hihoista oppineena päätän vakaasti tehdä seuraavaan
projektiin vaikka sata sovitushihaa ennenkuin kosken itse
kankaaseen.
Vuorossa oli lopulta edustakappale,
vai miten stomacherin nyt sitten suomentaisi. Olin jo aiemmin
sovituksessa neulannut kangassuikaleen korsetin päälle ja
hahmotellut siihen lyijykynällä edustan mallin, ja myöhemmin
puvun tuntuessa tiukemmalta päätynyt vielä leventämään sitä
hieman. Saatuani kaavan kohtalaisen oikean kokoiseksi askartelin
sen kasaan kahdesta kerroksesta miehustan vuoria, johon tuli
kujat parille nippusideluulle, ja ompelin pussiin taftin kanssa.
Edustan koristelu tuotti hieman
päänvaivaa. Alunperin olin suunnitellut poimutettuja
röyhelönauhoja, mutta mahdollisen pestävyyden nimissä leikatut
reunat tuntuivat epäkäytännöllisiltä. Olin myös päättänyt jättää
etureunojen laskokset koristelematta saadakseni ylisöpöön pukuun
vähän selkeyttä. Halusin joka tapauksessa pitää koko puvun
yksivärisenä, joten koristelun olisi oltava samaa materiaalia.
Lopulta aloin hieman yllättäen harkita rusetteja. Ajatus
rusettiedustasta on aina tuonut mieleeni lähinnä etäisesti
rokokoohenkiset vanhojentanssipuvut, siitäkin huolimatta että
rusetteja näkyy maalauksissa paljon. Pyöritellessäni kuitenkin
kangaskaistaleita edustan päällä rusetti-idea alkoi tuntua
yllättävän hauskalta. Päärmäsin pitkän pätkän taftikaistaletta 5cm
leveäksi nauhaksi, ja päädyin lopulta tekemään edustan keskelle
erikokoisia, ylöspäin laajenevia lenkkiruusukkeita. Edustan
alareunassa taas nauhat on vain poimutettu keskelle. Lopputulos on
yhdistelmä paria dokumentoitua koristelumallia, joiden
yhdistämisestä en ole satavarma, mutta ainakin se miellyttää
silmääni.
Viimeiseksi ompelin edustan reunoille vielä pienet
kanttinauhanpätkät jotka on helpompi neulata kiinni korsettiin
kuin runnoa neulat kaikkien kerrosten läpi (tästäkin tietysti sain
sovitusvaiheessa kokemusta). Robehan puetaan niin, että ensin
neulataan edusta korsettiin ja sitten roben etureunat niiden
näppärien laskosten alta edustaan. Tässä kohtaa selän nyöritys on
erittäin käytännöllinen, siitä kun voi kiristää koko hoidon
lopulta juuri sopivaksi ja se antaa vielä hieman lihomisvaraakin.
Kuten kuvasta näkyy, neulasin lepattavat kaitaleet vielä kiinni
pukuun tehden pienen "rintamuotolaskoksen".
Loppuarvio
Asiaankuuluvien takkujen jälkeen projekti onnistui oikein
tyydyttävästi. Se on paitsi arvokas askel lähemmäksi kokonaista
robe-pukua (jonka joskus kenties aloitan) myös hyvä lisäys
1700-luvun vaatevarastooni. Ensimmäisellä varsinaisella
käyttökerrallaan se päätyi vesisateeseen, mutta pisaroiden
jättämät tahrat näkyvät lopulta vähemmän kuin pelkäsin.
Kuvasimme tällä kertaa Näsinlinnan portailla ja puistossa.
Rakennus on tietysti anakronistinen 1700-luvun pukuun, mutta
todella kaunis ja puhtaan esteettisesti sopiva tausta puvun
karkkimaiselle hempeydelle.