Tiedättekö sen tunteen, kun salaa kadehdit siskosi uutta mekkoa?

Muutama vuosi sitten tein siskolleni Kaisalle 1780-luvun tyylisen puvun etunyörityksellä ja yhtenäisellä helmaosalla Janet Arnoldin “Patterns of Fashion I”-kirjan kaavaan väljästi pohjautuen. Siitä tuli niin kiva että aloin haaveilla samantyyppisestä puvusta itsellenikin.




Jossain kohtaa innostuin ostamaan myös kangasta, tosin se jäi kaapin pohjalle odottelemaan ja päätyikin lopulta 1870-luvun tanssiaispukuuni. Paksu kiiltävä satiini sopi siihen itseasiassa jopa paremmin, joten en jäänyt haikailemaan roundgownin perään, joka oli muutenkin jo unohtunut projektilistan häntäpäähään. Se nousi mieleeni uudelleen vasta myöhemmin, kun kaupassa sattui vastaan toinen pakan loppupätkä samantyyppisessä sävyssä, tällä kertaa ohuena taftina.

Todennäköisimmin asetaattia oleva tafti oli kudottu ruskealla ja sinisellä langalla, jotka loivat kauniin himmeän lilan efektin. Metrihinta oli muistaakseni 3€ tai jotain sinnepäin, joten olisin mielelläni ostanut tätä enemmänkin kuin pakalla oli, mutta tähän oli tyytyminen. Arvelin kuitenkin, että tarkasti leikattuna siitä voisi juuri ja juuri saada taloudellisen yksiosaisen puvun.

Löysin myös useita kauden kuvalähteitä, joissa oli jonkinverran saman tyyppinen puku samantyyppisessä värissä. Poimin muutaman inspiraatiogalleriaan.




Keväällä 2020 minulla, kuten useimmilla muillakin oli hetkellisesti hieman enemmän tyhjää aikaa. Halusin käyttää tämän hyödyksi ja kaavoittaa ja leikata muutaman uuden puvuntekeleen vaikka niiden ompelu jäisikin myöhemmäksi. Tämän myötä kaivelin kellarivarastoa pohjia myöten hyödyntääkseni jo valmiina löytyviä materiaaleja. Kyseinen tafti ei toki ollut mikään suuri investointi, mutta innostuin uudelleen ajatuksesta tehdä hyvin yksinkertainen puku ja myöhemmin ehkä panostaa asusteisiin.

Seuraavaksi piti päättää, haluaisinko tehdä puvun nopeahkosti ompelukonetta ja moderneja tekniikoita hyödyntäen (kuten Kaisan puvussa) vai panostaa käsinompeluun ja historiallisempaan ilmeeseen. Ostettuani hiljattain “American Duchess guide to 18th century dressmaking”-kirjan olin innostunut entistä enemmän autenttisista kauden ompelutekniikoista, mutta toisaalta tuntui hieman vinksahtaneelta laittaa valtava työmäärä tekokuitutaftiin. Toisaalta taas järkeilin, että halpa materiaali sopisi hyvin harjoitteluun, ja ainakin teoriassa maksettuani oppirahat muutaman euron metrihinnalla olisin paljon asiantuntevampi tehdessäni mahdollisesti joskus silkkipukua. Pukuprojektissa olikin lopulta jopa yllättävän paljon ongelmia ja opittavaa, joten jälkeenpäin ajateltuna tämä logiikka oli erittäin järkevä.




Pohjasin kaavoituksen edellämainittuun Arnoldin kirjan kaavaan, tarkemmin “A gown with a front fall opening and a vandyked collar c 1780-90” (The Gallery of English Costume). Olin jo aiemmin käyttänyt sitä pohjana omaan versiooni Kyoto Costume Instituten jakusta. Tuolloin jatkoin sen kehittelyä puvun yläosasta enemmän jakun suuntaan korkeammalla pääntiellä ja 2-osaisella pitkällä hihalla, mutta olin säästänyt ensimmäisen kaavaversioni juuri mahdollisia tulevia pukuprojekteja silmällä pitäen. Nyt siitä olikin helppo tehdä ensimmäinen sovitusversio hienosäätöä varten. Katsoin myös paljon kauden museopukuja saadakseni kapeiden selkäkappaleiden ja pitkälle taakse ulottuvan hihan takaosan linjan oikein.




Piirsin kyynärpäämittaisen hihan aiempien hihan kaavojeni pohjalta. Olin jo piirtänyt pääntien takaa kapeammaksi kuin aiemmissa kaavoissani ja yritin myös siirtää hihojen takaosaa vastaavasti keskemmälle, mutta ne ovat edelleen huomattavasti kauempana toisistaan kuin joissakin kauden puvuissa. Toisaalta tähän vaikuttaa osaltaan myös se, että kureliivini ei vastaa kaudelle autenttista mallia jossa etuosa on leveä ja selkä erittäin kapea, jolloin se pakottaa olkalinjan suoraksi ja lapaluut lähemmäs toisiaan kuin luonnollisesti. En myöskään ole tottunut tällaiseen majesteettiseen ryhtiin, koska arkielämässä tulee enemmänkin istuttua etukumarassa työn ääressä. Näin ollen on ehkä turha haaveilla täydellisestä period-ryhdistä ja sitä voimakkaasti korostavasta puvun leikkauksesta.




Period-ihanteiden ja todellisuuden ristiriita jatkui etukappaleen muotoilussa. Minulla on pitkä selkä ja luonnostaan pieni ja korkealle asettuva povi, joten muodikas hyvin avonainen ja leveä pääntie on lähes mahdoton toteuttaa oikeissa mittasuhteissa. Myös kureliivini etureuna on melko korkea ja olkainten väli vähän liian kapea. Nekin kaipaisivat ehkä päivitystä, mutta koska tällä hetkellä olen keskittynyt melko vahvasti 1800-luvun loppupuolelle en oikein ehdi paneutua niihin ainakaan lähitulevaisuudessa. Päätin siis leikata pääntien sen mukaan minkä nykyiset kureliivit sallivat vaikkei lopputulos olisikaan täydellinen.




Halusin ehdottomasti käyttää samaa miehustan saumojen ompelutekniikkaa kuin aiemmin mainitsemassani jakussa, etenkin kun lisätukena oli nyt American Duchessin kirja yksityiskohtaisine kuvineen. Olin jo päättänyt Kaisan puvusta poiketen jättää sinänsä hurmaavan ja romanttisen nyörityksen pois ja tehdä sen sijaan tavanomaisemmat sileät etureunat. Olen aiemmin käyttänyt pukujen etureunoissa hakaskiinnitystä, mutta nyt halusin kokeilla autenttisempia päällekkäin asettuvia neulattuja etureunoja. Päätin myös kokeilla lisätä niiden alle piiloon jäävän nyörityksen saadakseni istuvuudesta mahdollisimman napakan. Tällä kiinnitysmetodilla tiukan yläosan kokoa voisi ehkä myös aavistuksen säädellä.

Miehustan vuoriin käytin jäykkää puuvillatwilliä, joka ei tietenkään ole varsinaisesti kaudelle tyypillinen vuorimateriaali, mutta sitä oli kaapissa valmiina ja arvelin sen antavan ainakin tarpeeksi tukea ohuelle taftille. Hihat vuoritin ohuella puuvillasatiinilla.




Tälläkään kertaa en kuitenkaan täysin hylännyt ompelukonetta, vaan käytin sitä surutta kohdissa jotka eivät mielestäni vaikuttaneet merkittävästi ulkonäköön ainakaan päällepäin. Ensin valmistelin vuorin kappaleet silittämällä saumanvarat kääntymään nurjalle ja tikkasin ne koneella läheltä reunaa. Etureunoissa silitin leveämmät käänteet ja tikkasin käänteen reunaan luukujat nyörityksen tueksi. Ompelin luukujat myös keskitakasauman saumanvaroihin ja etukappaleisiin pääntien kulmasta alareunan nirkkoon.

Puuvillatwill oli niin tukevaa että nyöritysreikien huolittelu oli lähinnä muodollisuus. Tein pienet reiät myös vuorin pääntielle kurenyörin päitä varten. Päällisen leveämpiin etureunoihin harsin kaitaleet puuvillasatiinia.
Seuraavaksi neulasin ja harsin taftin vuorikappaleisiin. Tässä vaiheessa huomasin kaikki valitsemani materiaalit huonot puolet: se rispaantui hanakasti ja sekä nuppineulat että harsinompeleet jättivät helposti jälkiä joita kudonnan lankojen erivärisyys korosti.

Harsittuani taftin kappaleisiin kiinnitin vuorin päälliseen käsin kappaleiden pääntiellä lukuun ottamatta lyhyttä pätkää etureunoissa. Olin päättänyt ensin koota miehustan muuten ja kiinnittää sen hameeseen ennen etureunojen lopullista tasausta ja viimeistelyä, koska sovitusversion ja valmiin vaatteen välillä istuvuudessa tapahtuu välillä mystisiä ilmiöitä.




Myös miehustan kappaleiden alareunoissa käänsin saumanvarat kerrosten väliin ja ompelin reunat käsin yhteen. Keskitakakappaleiden kapeissa alareunoissa jätin kerrokset kuitenkin vielä erilleen luiden pujottamista varten.




Arnoldin kirjan pukua seuraten ompelin vuoritettujen keskitakakappaleiden keskelle pienet laskokset tiheällä koneompeleella. Näiden on tarkoitus näyttää ulospäin saumoilta, mutta verrattuna vieressä oleviin käsin ommeltuihin saumoihin ne näyttävät huomattavan erilaisilta. Olisin oikeastaan ihan hyvin voinut vain leikata kaksi erillistä kappaletta, vaikka siitä olisi tullutkin enemmän näpertämistä, mutta toisaalta jos tämä on kauden mukainen tekniikka niin kai se menettelee.

Miehustan muiden kappaleiden yhdistäminen käsin ommellen vei tietysti jonkin verran aikaa, mutta jollain oudolla tavalla se oli suunnattoman tyydyttävää. Lopputulos näyttää siistiltä ja litteältä sekä ulko- että sisäpuolelta ja suojaa hyvin helposti rispaantuvaa kangasta.





Hihojen ompelun aloitin palapelillä: Kangasta säästääkseni olin leikannut hihat kainalon kohdalta kapeammiksi ja askartelin nyt leikkuujämistä lisäpalat sivuihin. Tein liitossaumat koneella, koska tasaisen suoran linjan ompeleminen käsin on yllättävän vaikeaa, ja kun kerran ompelukone on juuri tätä varten keksitty voin aivan hyvin sitä käyttää. Tässä yhteydessä täytyy myös tunnustaa, että ompelin kyynärpään takana olevan muotolaskoksen erikseen vuoriin ja päälliseen, koska sillä nyt vaan saa paljon siistimmän lopputuloksen. Silitin hihansuussa saumanvarat kääntymään kerrosten väliin ja sitten ompelin hihan sauman kaikkien kerrosten läpi niin että saumanvarat jäivät päällisen ja vuorin väliin. Koska tafti alkoi jo sovituksissa rispaantua saumasta tiukan hihan kyynärpäissä lisäsin vielä myöhemmin sauman päälle etupistotikkauksen kankaan tueksi. Aika näyttää, miten tämä kohta kestää käytössä.






Kiinnitin hihansuussa vuorin taftiin käsin, ja sitten taittelin ja neulasin kyynärpään muotolaskokset hihan etupuolella harsimieni linjojen mukaan. Ompelin ne kaikkien kerrosten läpi etupistolla, mikä oli hieman hankalaa ja lopputulos ei olekaan ihan niin siisti kuin olisin toivonut. Alkuun vierastin tätä tekniikkaa todella paljon, ja ompelin aina muotolaskokset päälliseen ja vuoriin erikseen ja ompelin kerrokset lopuksi hihansuusta pussiin. Silmäni alkaa nyt kuitenkin olla tottuneempi päältä kiinnitettyihin laskoksiin, ja kieltämättä tekniikka on todella looginen jos ajatellaan puolivalmiiden hihojen sovittamista. Omissa ompeluprojekteissani käytän lähes päinvastaista tekniikkaa viimeistellä sovitusversion istuvuus mahdollisimman pitkälle ja pyrkiä jättämään vain pientä hienosäätöä välisovituksiin. 1700-luvun tekniikka, joka luonnollisesti rakentuu sille että asiakas on joku muu kuin ompelija, nojaa etenkin roben osalta puolestaan huomattavan paljon siihen että vaate muotoillaan päälle.






Palatakseni miehustaan, ompelin olkakappaleiden vuorin etu- ja takakappaleiden nurjalle puolelle koneella jättäen saumanvarat päällipuolelle. Sitten ompelin hihojen alaosan kiinni, edelleen koneella. Olalla neulasin ja harsin sovitusversiossa merkitsemäni laskosten paikat. Sovitin pikaisesti että hiha edelleen istui hyvin, ja kiinnitin hihan pyöriön paikoilleen isolla käsinpistolla.

Hihan alaosan saumassa käänsin saumanvarojen reunat kääntymään kerrosten väliin ja ompelin laskoksen harjan yhteen käsin. Alkuperäisissä puvuissa saumanvarat on tässä kohtaa useimmiten jätetty viimeistelemättä, mutta minulla on tapana huolitella ne jotenkin sekä perfektionismin että kestävyyden kannalta. Lopuksi neulasin ja harsin olkakappaleen päällyskerroksen paikoilleen, käänsin saumanvarat nurjalle ja ompelin sen kiinni käsin.




Seuraavaksi sovitin taas miehustaa. Se näytti suunnilleen siltä kuin pitikin, toisin etureunat aaltoilivat hieman ja menivät alareunasta päällekkäin enemmän kuin oli tarkoitus. En kuitenkaan huolestunut asiasta liikaa tässä vaiheessa, vaan päätin tsekata miehustan istuvuuden uudestaan helmaosan kiinnityksen jälkeen, jolloin vyötärö saattaisi hyvinkin venyä vähemmän.

Tähän mennessä olin ommellut tätä projektia silloin tällöin muun ohessa, enkä edes suunnitellut mitään konkreettista deadlinea kun tapahtumiakaan ei kerran ollut tiedossa todennäköisesti pitkään aikaan. Tässä kohtaa alkoi kuitenkin tuntua siltä, että voisin oikeastaan keskittyä tämän puvun viimeistelyyn ja siirtyä sitten johonkin muuhun. Koska kaikki oli mennyt tähän mennessä sujuvasti erehdyin myös ajattelemaan että jäljellä olisi suhteellisen helppo nakki, mutta pian todellisuus paljastui.




Ensinnäkin olin rempseästi aloittanut pelkästään miehustan kappaleiden leikkaamisesta ja lähinnä suunnilleen arvioinut että jäljelle jäävästä kankaasta saisi vielä helmaosan. Koska puku vaati paljon kangasta takakappaleille olin päättänyt käyttää siihen kaksi kankaan leveyttä vaikka se olikin jo hieman enemmän kuin monissa museokappaleissa. Etuosaan sensijaan riittäisi yksi vajaa leveys, joten olin leikannut miehustan kapeat takakappaleet suunnitellun etuhelman sivusta.

Tähän kohtaan osui vielä yksi ylimääräinen suunnitelman muutos: Olin alunperin suunnitellut käyttää puvun kanssa vanhaa bumroll-tyynyäni, vaikka periaatteessa tiesinkin että se ei oikeastaan ollut oikean mallinen 1780-luvun pukuun pitkine terävine takanirkkoineen. Puvun linja tulisi paremmin esiin kaksiosaisella tyynyrakennelmalla tai jopa suoraan hameen helman alle kiinnitetyillä toppausrullilla joita olen joskus museokappaleissa nähnyt. Olin kuitenkin vastahakoinen lisäämään kasvavaan vaatevarastooni enää hirveästi uusia osia jo ihan tilanpuutteen vuoksi (uutta pukuahan ei tietenkään lasketa), mutta toisaalta American Duchessin kirjan selkeä ohje kaavoineen näytti niin houkuttelevalta että aloin lopulta kuitenkin miettiä tätä vaihtoehtoa. Tässä kohtaa myös sattui sopivasti että yksi vanhoista vierastyynyistämme hajosi pesukoneeseen, ja kaivaessani vanupalloja pesukoneesta tajusin yhtäkkiä että nämä voisi samantien kierrättää hyötykäyttöön.




Nappasin ensimmäisen suunnilleen sopivan jämämateriaalin kangasvarastosta ja leikkasin tyynyt suunnilleen kirjassa annettujen mittojen mukaan, tosin levensin niitä hieman alareunasta koska ne vaikuttivat hieman kapeilta. Koska en ikinä osaa tehdä mitään ohjeen mukaan vaikka se yleensä olisi paljon helpompaa poikkesin kirjan mallista jossa tyynyt kiinnitetään lyhyen hameosan päälle, ja sen sijaan askartelin tyynyille kiinnitysnauhat vanhan bumrollin päällä toisinaan käyttämääni tikkikangaspäälliseen. Tällöin tyynyt jäävät käytössä vyötäröltä laskostetun tikkikangashamekkeen alle, jolloin kangas sekä auttaa niitä pysymään paikoillaan että pehmentää linjaa, mutta kuitenkin myötäilee tyynyillä luotua muotoa. Käytännössä koin tämän patentin toimivan hyvin.




Saatuani helman siluetin pohjan kuntoon palasin helmakappaleiden leikkaamisen pariin. Kuten edellämainittu, olin kyllä etukäteen laskenut että kankaan pitäisi riittää, ja jopa jäädä takaa aavistuksen laahustavaksi, mutta kun vertasin laskemiani uuden bumrollin yli mitattuun takapituuteen totesin että kahden taakse tulevan kankaan leveyden pitäisi olla arvioitua pidempiä, mikä luonnollisesti teki ison loven leikkaussuunnitelmaan. Helman koko ympärys oli toki sinänsä reilu, joten siitä voisi vähentää, mutta riittävän pitkien kappaleiden saaminen ilman melkoista palapeliä olisi silti hankalaa. Järkevin vaihtoehto tässä kohtaa olisi tietysti ollut muuttaa suunnitelmaa erillisen hameen kanssa pidettäväksi puvuksi, mutta olin jo niin ihastunut yksivärisen puvun ideaan että siitä oli hankala luopua. Päätin sen sijaan tällä leikata takakappaleet niin pitkäksi kuin oli tarpeen minimaalisella helmakäännevaralla, ja katsoa myöhemmin saisinko mitenkään etukappaleen yläosan askarreltua helman yläreunasta takaa ja edestä yli jäävistä suikaleista. Jos se ei onnistuisi, turvautuisin erilliseen hameeseen.

Huolittelin helman takakappaleiden ylä- ja alareunat saumuriompeleella jotta ne eivät rispaantuisi ommellessa ja sovitellessa. Sitten ompelin takasauman jättäen sen yläreunasta reilun matkaa auki miehustan nirkkoa varten. Tässä kohtaa olin jo hieman hermostunut koko projektiin enkä enää viitsinyt edes ajatella mitään autenttista saumarakennetta.

Perinteinen metodini helman laskostamiseen on ollut muotoilla helmakappaleiden yläreuna suunnilleen oikean malliseksi suhteessa miehustan alareunan muotoon, ja sitten jakaa molemmat samalla määrällä ja neulata yhteen merkkien kohdalta. Ajanmukainen tapa taas on laskostaa suora helmakappale ennen ompelua ja jättää ylimääräinen korkeus takana puvun nurjalle puolelle sellaisenaan. Se kuulostaa tavallaan yksinkertaisemmalta, mutta ainakin tämän kokemuksen mukaan oli yllättävän vaikeaa. Yksi haaste on ensinnäkin saada laskostuksesta sopivan mittainen ja tasainen. 1700-luvun ammattiompelijalta tämä ehkä sujuisi kokemuksen tuomalla tuntumalla, mutta minun piti turvautua apukonsteihin. Liukas materiaali tuskin varsinaisesti helpotti asiaa.





Päädyin siis turvautumaan matematiikkaan, ja laskin laskosten tarvittavan syvyyden jotta helmakappaleiden pituus osuisi tasaisesti miehustan reunan pituuteen. Merkitsin ne liidulla kankaan nurjalle puolelle ja ompelin harsinlangan niin että lanka jäi noin 0,5cm oikealle puolelle joka tasausmerkin kohdalla. Koska miehustan helma oli todella kaareva ompelin useamman langan 5cm välein. Lopuksi kiristin langat, ja laskostus asettuikin kohtuullisen tasaisesti. Silitin sen kevyesti jotta se pysyisi paremmin paikoillaan.
Tämä metodi toimi siis tavallaan samalla idealla kuin vetopoimutus, mutta muotoili kankaan tiiviiden poimujen sijaan veitsilaskoksiksi. Vetopoimutus sellaisenaanhan oli jäänyt pois käytöstä jo kauan ennen 1700-luvun loppupuolta, mutta en näe tällaista kikkaa modernin ompelijan apuvälineenä mitenkään ongelmallisena koska valmis lopputulos näyttää kaudelle ominaiselta. Se oli kätevä myös nuppineulojen välttämisessä, koska ne jättivät hyvin helposti jälkiä arkaan taftiin.

Olin toki vielä tässä vaiheessa jättänyt poimulangat hieman löysälle jotta helma olisi helpompi saada asettumaan tasaisesti miehustan reunaan. Olin myös harsinut laskostuksen päälle miehustan reunan summittaisen linjan. Seuraavaksi puin sovitusnuken päälle uuden bumrollin ja alushameen ja neulasin laskostetun helmakappaleen näiden päälle niin, että helma pysyisi ympäriinsä samalla etäisyydellä lattiasta. Tämä oli hieman haasteellista koska en ollut oikein varma missä kulmassa laskosten pitäisi kiinnittyä miehustaan takanirkon sivuilla. Lopulta puin miehustan nuken päälle ja neulasin sen alareunan helmaan. Sovitusnukkeni ei kuitenkaan täysin vastaa korsetoitua vartaloani ja on muutenkin hieman minua isompi, joten istuvat vaatteet eivät ikinä asetu sen päälle aivan täydellisesti. Sovitin siis neulattua pukua sekä itselleni että nuken päälle useampaan kertaan neulaillen uudestaan sitä mukaa kuin tarvetta ilmeni. Viimein sain helman näyttämään suunnilleen tasaiselta ja symmetriseltä, joten harsin sen miehustan reunaan ja ompelin kiinni käsin lyhyellä jälkipistolla.




Huomasin vasta liian myöhään että en ollut tajunnut varata tarpeeksi kangasta miehustan takanirkon alle tulevaan laskokseen. Kauniiden laskosten saaminen vähällä kankaalla oli melkoinen tappelu, mutta onneksi ne katoavat melko hyvin kaksiosaisen bumrollin väliin puvun ollessa päällä.





Useimmissa museopuvuissa helman yläreunan ylimääräinen pituus takana näyttää olevan vain jätetty paikalleen ja käännetty helmaa kohti osaltaan pöyhistämään sitä. Minun piti kuitenkin valitettavasti kaventaa se kaiken mahdollisen ylimääräisen kankaan hyödyntämiseksi. Tasasin saumanvarat kapeiksi ja huolittelin ne tiheällä pykäpistolla. Lopuksi vielä ompelin laskostuksen nurjalle paksumman tukilangan, johon laskosten pohjat kiinnittyvät tasaisin välein. Tämä pieni yksityiskohta pitää laskostuksen hyvin muodossaan ja tekee ison eron helman ulkonäköön.





Seuraavaksi oli pakko siirtyä ongelmallisen helman etukappaleen pariin. Olisin teoriassa voinut leikata sen sivulta vielä vähän kapeammaksi ja käyttää tämän ylimääräisen suikaleen yläreunan jatkoksi, mutta poikkeava langansuunta näkyisi eri värisellä kude- ja loimilangalla kudotussa materiaalissa todella selkeästi. Turvauduin siis palapeliin. Keräsin kaikki helman takareunasta kavennetut ja leikkaamisesta jääneet palaset ja niitä yhdistelemällä sain aikaan 6cm leveän jatkokaistaleen helmakappaleen yläreunaan. Koska keskikohta olisi tässä kappaleessa sivuja matalampi lisäsin vielä viistot kaitaleet sivuihin. Nämä lukuisat liitossaumat toteutin härskiksi konetikillä kapeilla saumurilla huolitelluilla saumanvaroilla.




Laskostin helman etukappaleen samalla metodilla kuin takakappaleet, jättäen vain 10cm suoran pätkän keskelle eteen. Sitten neulasin sen kiinni sovitusnuken vyötärölle solmittuun tukinauhaan. Sovitin tukinauhaan harsittua kappaletta vielä itselleni, ompelin sen sitten kiinni nauhaan ja kavensin ylimääräiset saumanvarat joita ei tosiaan jäänyt paljon. Olin oppinut siskoni puvusta että käytössä helman vyötärö jää helposti miehustan sivuista näkyviin, joten ompelin tukinauhan peitoksi 2cm leveän vyötärökaitaleen. Tämä kallisarvoinen kangaskaitale oli peräisin helmakappaleen sivusta, koska arvelin että vain mahdollisesti vilahtavassa vyötärökaitaleessa väärä langansuunta ei näkyisi niin pahasti.




Olin laskeskellut että valmiin puvun ollessa päällä helman yläosan liitossaumat hukkuisivat suurelta osin laskoksiin ja muutenkin peittyisivät etunirkon ja sivuissa helman takakappaleiden alle. Lopputulos oli kuitenkin vielä paljon huomaamattomampi kuin olin osannut odottaa. Sitä paitsi liitossaumojen piilottelun tarve on oikeastaan aika moderni päähänpinttymä, kaudella kankaan tehokas hyödyntäminen hyvinkin näkyvillä pienillä jatkepaloilla oli täysin normaalia myös kuvioiduissa kankaissa.




Helmassa ei tietenkään ollut yhtään ylimääräistä käännevaraa, joten toimivin viimeistely olisi kangaskaitale nurjalle puolelle. Alkuperäisen esimerkkipukuni helma “Patterns of Fashion” kirjasta on käännetty nauhalla, ja monissa kauden puvuissa näyttää olleen helman nurjalla puolella jonkinlainen vuorituskaitale, etenkin jos niissä on vähänkin laahusta. Vuorikaitale olisi tosiaan hyvä myös herkän taftin suojaamiseksi, se tuntui tarttuvan kengänkorkoihin jo sovituksessa.

Hyödynsin taas saumuria helman huolitettelussa estääksi minimaalisen saumanvaran rispaantumisen ja ompelin reunaan koneella 10 cm leveän kaitaleen ohutta satiinipintaista  lakanapuuvillaa. Se oli tietysti näyttänyt kauniimmalta käsin ommeltuna mutta suoraan sanottuna olin tässä kohtaa jo niin kypsä tähän projektiin että en viitsinyt nähdä vaivaa. Kaitaleen yläreunan kiinnitin toki tietysti käsin. Taftin suojaamisen ohella helmakaitale ryhdisti pehmeää kangasta sopivasti.




Helmaosan ollessa nyt jotenkuten kunnialla kasassa palasin miehustan hienosäätöön. Etureunat eivät siis olleet aiemmin asettuneet siististi ja sulavasti päällekkäin eivätkä tietenkään tehneet niin edelleenkään. Muotoilin niitä hieman uudestaan, silitin reunan ja ompelin vuorin kiinni, mutta sovittaessa ne eivät olleet yhtään aiempaa siistimmät. Sitä paitsi etureunojen piilonyörityksen yläosa vilkkui ikävästi pääntiellä. Purin nyörityksen yläosan auki, lyhensin luut ja purin ylimmät nyöritysreiät ja viistotin etureunat reilusti keskeltä matalammiksi, ja kursin kaiken jotenkuten takaisin kasaan. Tämän lisäksi jouduin vielä myöhemmin lyhentämään myös nyörityksen alareunaa koska sekin vilkkui esiin puvun etureunojen alta.




Seuraavaksi minua alkoi häiritä pääntien muoto, joka ei vain näyttänyt oikealta. Se oli kauden muotiin verrattuna liian pyöreä, kun sen kuuluisi olla sivuilta huomattavasti avarampi ja neliskulmaisempi. Alkuperäisen muotoilun syynä oli tietenkin se, että kureliivini olkaimet ovat ilmeisesti aavistuksen liian keskellä ja siksi pilkottavat helposti esiin pääntien sivuista, ongelma johon olen törmännyt aiemminkin. Totesin kuitenkin nyt, että voisin ehkä saada pääntien sivuihin vielä aavistuksen lisää avaruutta niiden näkymättä pahasti, ainakaan niin kauan kuin pääntien verhoaisi huivilla. Hyvä puoli käsinompelussa on se, että sitä onnistuu suhteellisen hvyin purkamaan ja muokkaamaan jälkeenpäin. Ylimääräistä hommaahan siinä tietysti oli. Purin pääntien reunan vähän olkakappaleiden puolelle asti, sovittelin ja kavensin varovasti saumanvaroja kunnes lopulta sain kuin sainkin kaarrettua pääntien sivunurkkia kokonaisen 13 milliä alemmas ilman että korsetti vielä pilkotti esiin. Valmiin käsin viimeistellyn pääntien purkaminen luineen, nauhakujineen ja kaikkineen näin pienen muutoksen takia kuulostaa tietenkin pähkähullulta, mutta koin sen olevan sen arvoista, pääntien lopullinen muoto ei toki ole edelleenkään täydellinen mutta mielestäni selkeästi parempi.




Vaikka pääntie näyttikin nyt paremmalta, vuoritetut etureunat aaltoilivat vieläkin rumasti. Olin yrittänyt parhaani mukaan välttää niiden venymistä ommellessani mutta ilmeisesti olin epäonnistunut tässä. Sitä paitsi vaikka kuinka yritin neulata niitä kuinka tiheästi ja huolellisesti valkoinen vuori pilkotti aina rumasti esiin. Se otti silmääni niin pahasti, että ajanmukaista tai ei, päätin vuorittaa päälle jäävän etuliepeen sillä piskuisella taftinpätkällä joka oli vielä onnekkaasti jäänyt yli vyötärökaitaleesta. Se oli tietenkin leikattu suoraan langansuuntaan joten se ei asettuisi täydellisesti yhteen hieman vinon etureunan kanssa, mutta toisaalta se ainakin estäisi reunan venymisen. Ompelin kaitaleen tarkoituksella kireälle, ja sovittaessa totesin että vaikka etureuna ei vieläkään ihan sileästi asetukaan se ainakin aaltoilee vähän vähemmän eikä reunan alta vilkkuva valkoinen vuori räikeästi korosta ongelmaa. Asia erikseen on sitten vielä se, että koska minulla ei ole aiemmin ollut edestä kiinni neulattavaa pukua (mikäli robe francaisea irtonaisine etupaneeleineen ei lasketa) minulla on vielä paljon opittavaa etureunojen itse siististi neulaamisen taidosta, kuten kuvista näkyy.




Vielä muutama sana asusteista. 1780-luvun tyyli nojaa voimakkaasti asusteisiin, jotka varsinaisesti luovat hyvin yksinkertaiseen pukuun oikean ilmeen. Vaikka suunnittelin ainakin näin alkuun pitää ne minimissä, tarvitsin kuitenkin ehdottomasti muutamia perusjuttuja.

Pääntien ja hihansuiden pitsin olin alunperin ostanut aikaa sitten aivan toiseen projektiin jota en lopulta ikinä saanut edes alkuun. Olin oikeastaan suunnitellut tähän pukuun ihan toista pitsiä, (joka sekin oli alun perin ostettu projektiin johon valitsinkin toisen pitsin), mutta se ei vain jotenkin näyttänytkään aivan oikealta. Lopulta valitsemani pitsi, jota oli muuten täsmälleen sopiva määrä, ei oikeastaan ole lainkaan sopiva 1700-luvulle vaan muistuttaa huomattavasti enemmän 1800-luvun konekirjailtuja tyllipohjaisia pitsejä, mutta omituista kyllä se näytti silti saatavilla olevista vaihtoehdoista parhaalta. Kauempaa katsottuna siinä on 1700-luvun lopun pitseille tyypillistä keveyttä ja ilmavuutta verrattuna raskaampiin ja tiiviimpiin pitseihin.




Rypytin pitsin puuvillanauhoihin, jonka harsin pääntielle ja hihansuihin. Näin pitsi on siirrettävissä toiseen pukuun jos vain viitsii ratkoa ja ommella uudestaan.

Minulla ei myöskään ollut valmiina tarpeeksi ohutta huivia, joten päärmäsin häthätää uuden ohuesta musliinista. Aiemmasta kenkäprojektistani minulla oli myös jäljellä hieman silkkiä, josta päärmäsin pääntielle rusetin.




Mutta ennen kaikkea asu tarvitsi näyttävän päähineen. “The American Duchess Guide to 18th Century Beauty" kirjan “Bonnet á la Jeannot”-myssy, klassinen kauden päähinemalli oli juuri oikea. Minulla oli onneksi varastossa ohutta puuvillaorgandia, joka sopi malliin hyvin. Kaikkien pienten päärmeiden ompelussa oli tietenkin hommaa, mutta se oli sivuseikka sen rinnalla kuinka uskomattoman rentouttavaa oli saada valmis, selkeä ohje kaavoineen eikä yrittää keksiä pyörää ihan itse kuten yleensä sorrun tekemään. Ainut ongelma oli se, että kuvauspäivänä oli tuulista, joten pitkät koristekaitaleet liehuivat sinne tänne ja heilahtivat välillä väärälle puolelle. Periaatteessa ulkona pitäisikin varmaan käyttää myssyn päällä hattua, sisätiloissa myssy pysyisi varmasti paremmin kuosissaan.




Myös kampaus seuraa edellämainitun kirjan “Coiffure Chenille”-tyyliä, joka oli kohtuullisen helppo ja nopea tehdä ja sopi hyvin pitkille hiuksille. Lopputulos olisi tosin ollut parempi jos olisin tehnyt etuosaan tiukemman kiharan. Tyyli kaipaisi myös ehkä puuteroinnin, mutta myönnän että olin tässä kohtaa hieman laiska. Olen perinteisesti käyttänyt kuivashampoota kampausten puuterointiin, mutta onnistun yleensä saamaan lopputuloksesta enemmän tai vähemmän epätasaisen. Sitä paitsi kuivashampoot tuntuvat kehittyneet vähemmän tummaa hiusta vaalentaviksi, mikä tietysti on hyvä juttu modernissa elämässä mutta huono silloin kun haluaa nimenomaan jauhoisen näköisen tukan. Toinen syy puuterin välttelemiselle oli, että haaveilin myssyn läpinäkyvyyden tulevan paremmin esiin tummia hiuksia vasten. Lopulta kuitenkin luulen, että puuteroitu kampaus olisi tehnyt kokonaisuudesta historiallisemman näköisen.




Aloitin siis tämän puvun kivana väliprojektina ja päädyin lopulta uhraamaan siihen paljon enemmän aikaa ja vaivaa kuin olisin voinut kuvitellakaan. Toisaalta kuitenkin opin todella paljon, mikä on tietenkin valtavan hyödyllistä mikäli päätän joskus ommella samantyylisen puvun jostakin arvokkaammasta materiaalista. Koska minulla ei sinänsä ollut mitään aikataulua puvun valmistumiselle sen venyminen ei ollut ongelma muutoin kuin että siihen käytetty aika oli tietenkin pois muista projekteistani. Välillä todellakin olin valmis heittämään puvun sekajäteastiaan ja tehdä mieluummin jotain kivempaa, mutta lopulta kuitenkin päätin aina itsepäisesti runnoa sen valmiiksi tuli mitä tuli. Lopputulos ei todellakaan ole täydellinen, mutta lopulta ihan kelvollinen.